Ajanpuutetta ja ikävää

Tällee iltaisin, pitkän ja väsyttävän päivän jälkeen tuun kotiin ja istun koneelle. Pitäis tehä hommia, pitäis lähtee kattomaan kaupunkia, pitäis tavata uusia ihmisiä. Kuitenkin tuntuu, että päivisin kursseilla ja ihmisten kanssa jaksaa tsempata, vetää jonkinlaista iloista roolia ja olla kiinnostunut, ja on kyllä siis oikein kivaa! Nautin kursseistani ja opiskelusta. Mutta kun iltaisin ei tartte, en jaksa lähtee minnee, kuhan oon. En jaksais lähteä, toisaalta yksin ei huvita lähteä, enkä jaksa kysellä ketään. Jumitan väsyneenä, enkä silti koskaan onnistu menemään ajoissa nukkumaan.

Ehkä tähän epähuvittuneisuuteen vaikuttaa myös ikävä. Varsinkin väsyneenä se iskee. Mut ei mulla oo ikävä Suomeen. Tai siis ei kai sillä paikalla niin väliä. Siis loppupeleissä. Tai onhan kaikki siellä helpompaa, kun osaa kieltä, eikä väsytä kaikki se päivän selviytyminen ja uudet asiat. Mut ennen kaikkea kaipaan teitä ihmisiä. Tai todennäköisesti joihinkin ystäviin pidän nyt yhtä paljon yhteyttä ja näen yhtä usein kuin jos olisin Suomessa. Silti Suomessa ihmiset ovat paljon enemmän tavoitettavissa, tapaamiseenkin on mahdollisuus. Täällä on vähän yksinäinen fiilis, kun ei ole vielä syntynyt mitään hengausporukkaa ja kavereita on muutamia. On ihana tietää, että moni teistä on tulossa tänne.

On jännää kans pohtia, millainen oon. Tai emmä oo pitäny itteeni mitenkää hitaasti lämpiävänä, mutta ei mulla vielä oo montaakaa vaihtarikaveria, joidenkaa voisin hengailla. Yks saksalainen, yks ranskalainen, unkarilainen tuutorini. Sitte oon välillä kämppiksen ja sen jengin kaa hengaillu, mutta ei se tunnu omalta. Tai että oonkohan jo myöhässä? Oisko sen orientaatioviikon bileiden aikana pitäny ettii jo ne omat tyypit? Onk kaikilla jo omat porukat? Pitäiskö mun juosta bileissä tapaamassa ihmisiä? Arvostan kyllä enemmän muita aktiviteetteja ja ihmisiin tutustuminenkin on helpompaa muualla kuin baarin melussa. Silti niitä bileitä tuntuu riittävän...

Nii, jotenki oon tähän mennessä aatellu, että mun on helppo tulla kaikkien kaa toimeen ja hengata ja jutella tuntemattomille. Taisi joku mun kaveri tästä sanoa, että on ajatellu mut kans jotenki tosi sosiaalisena. Mutta täällä, emmä tiiä. Välillä vaa on ihmisiä ympärillä, enkä tunne niistä ketään ja ois vaikka koko maailma juteltavana, mutta ei vaa keksi sanottavaa ja en vaa jaksa. Äh. Ja emmä jaksa juosta joka ilta bileissä. Varmaa joka illalle vois löytää tekemistä joko valmiit bileet tai ite järjestää, mutta emmä jaksa. Haluan olla kotona, tehä ruokaa, hengata rauhas, jos oon jo koko päivän juossu kursseilla. Äähh. Pitäis nyt vaa ottaa itteää niskasta kiinni ja kutsua ihmisiä tekemään jotain. Ei kai kukaan kotoa tuu hakemaan.

Ja kaukosuhde. Hurraa facebookit, skypet, sun muut, kiitos niistä. Mutta ei se silti riitä, haluan sen toisen ihmisen lähelle. Kuulumiset pitää jakaa vain kirjoittamalla (mitä ei sitäkään aina jaksa, anteeksi) tai puhumalla silloinkin, kun haluaisi vaan maata toisen kainalossa hiljaa. Ja se, että jos teen jotain täällä, niin ei ole ketään, kenen kanssa jakaa kaikki. Tylsistä museoretkistäkin tulisi paljon hauskempia, kun yhdessä tulee kommellettua ja keksittyä hauskoja juttuja. Vähän sama kuin reissun alussa aloittamani (matka)päiväkirjan kanssa. Yksityisen päiväkirjani sivut eivät täyty hauskoilla jutuilla, kun niitä ei osaa nähdä tai luoda samalla tavalla kuin jos olisi jonkun toisen kanssa liikkeellä. Kirja on jäänyt aika tyhjäksi. Enkä runojakaan oo osannut kirjoittaa yhtään. Pää on päivän jälkeen niin täynnä kaikkea tai niin väsynyt, ettei runosuoni pulputa.

Se, että on jossain kaukana, on tullut myös uniin. Oon muutamana yönä nähny painajaisia pahimmista peloistani, joita en tässä ala luettelemaan. Varmaan jotenkin alitajuntaisestikin miettii, että jos Suomessa kävisikin jotain, enkä ois paikalla. Se ois kauheeta.

Ehkä tän kaiken alkuosion valituksen voi tiivistää näin: on vaan niin ikävä, ettei mikään huvita.

Sit välillä iskee myös fiilis, että apua, syksy on tosi lyhyt, eikä ehi mitää. En oo vieläkää tutustunu koko kaupunkii ja turisteillu tarpeeks, en ees kylpylässä käyny! Olis sittenki sillon ekan viikon aikana pitäny turisteilla kunnolla, niin olisi sekin "suoritettu". Ja nyt jo tuntuu, että en ehi matkustelee niin paljon ku haluisin, se on sääli. Tai jotenkin viikonloput vaa menee ja ne ois tälläselle ärsyttävän tunnolliselle opiskelijalle ainoa mahdollisuus lähteä. En vaa saa aikaseks suunniteltua ajoissa ja tuntuu just, että riittää täälläkin tekemistä. Varmaa jälkikäteen sit kaduttaa, ääh. Toisaalta kuten kämppikseni on ilmaissut, ehkä tästäKÄÄN asiasta ei kannattais ottaa stressiä. Ei kannata ajatella suorittamisena. Menee kun ehtii, eikai se Eurooppa minnee karkaa. Voihan sitä aina palata tänne ja matkustella ympäriinsä.

"Emmä ehdi mitään" -fiilis iskee myös näin iltaisin pienemmässä mittakaavassa, kun tosiaan pitäisi opiskella ja tehdä hommia, mutta vielä motivaatio itsenäisiin hommiin pitäisi kaivaa jostain. Vinkkejä? Aika vaan valuu, päivät ja illat vaan kuluu, enkä saa tehtyä mitään. En nähtyä kaupunkia, enkä opiskeltua. ÄÄ.

Oon myös miettinyt, että suoritanko nyt tätä vaihtoakin vain? Elänkö kuin väliaikaa, ootanko jo Suomeen paluuta liikaa? Tai emmä muuten, mutta parisuhteen kannalta haluisin olla siellä. Tai samassa paikassa siis. Täytyy myös myöntää, että Korppi on ollut kaveri ja eHopsia olen välillä setvinyt ja keväälle valinnut liikaa kursseja ja niitä ootan. ÄH. Onkohan sitä koskaan tyytyväinen? Kaikkialla on kaikkea mielenkiintoista ja haluan kokea kaiken, mutta koska omat rajat tulevat vastaan, lamaannun, enkä sit saa mitään aikaseks. Näinkö se menee?

Onpa negatiivista, anteeks. Oikein romaani. Saanen huomauttaa, että oon nytkin väsynyt ja ehkä pirteänä en kehtais ees julkaista näin surkeasti ja epäloogisesti kirjoitettua tekstiä. Ja niin: EI tartte nyt kenenkää huolestua siellä, kyllä mä pärjään. Kerrottiinhan jo keväällä vaihtoinfossakin, että juu, joskus tulee ikävä ja juu, joskus alkuhuuman jälkeen iskee toisenlaiset fiilikse ja juu, teille kaukosuhteissa eläville tää tulee olemaa vaikeempaa. Että joo, tiiän, että nää on fiiliksiä, kuuluu kaikki tähän, loppuvat aikanaan, joulu on ennen kuin huomaankaan, tulee parempia päiviä, kaikki on oikeasti hyvin ja väsyneenä kaikki tuntuu paljon paremmalta. Kattokaa nyt, osaan lohduttaa itteeni. Ei siis hätää. Kuhan vain haluan kertoo tänki puolen tästä, koska ois epäreilua teitä kohtaan kirjoittaa vaan upeista maisemista ja jännistä jutuista. Haluan myös, että tiiätte, että kaipaan teitä. Kaipaan sitä, että on aina lounasseuraa, tuttuja kasvoja tulee vastaan kaupungilla ja asiat voi jakaa jonkun kanssa. Kaipaan sitä, että teiän kaa voi vaan olla, tunnette mut, eikä aina tartte ees sanoa mitään.

Kotoisalla fennougristiikan laitoksella

Täällä ELTEn eli Eötvös Lórand Tudományegyetemin fennougristiikan laitoksella on hyvä olla! Laitos on pieni sekä henkilökunnaltaan että opiskelijamääriltään, mutta se luo vain kotoisan tunnelman. Opintoni alkoivat toissa viikon torstaina (4.9.) varsinaisella orientaatiotapahtumalla, jossa tapasin laitoksen opettajat ja jonka jälkeen oli kaikille vaihtareille suunnattu orientaatiotapahtuma. Löysin i-épületin eli i-rakennuksen helpohkosti ja kipusin ajoissa (kerrankin!) portaita yläkertaan. Vähän jännitti (aika paljonkin), mutta heti Aku Ankat aulapöydällä helpottivat oloa. Täällä mun piti olla!

Opiskelen laitoksella maisterikursseja, mihin on kaksi syytä: 1.) olen maisteriopiskelija (missä vaiheessa musta sellainen tuli?) ja 2.) maisterikurssit on suomeksi. Olen lähes jokaisen uuden tuttavuuden suusta saanut kuulla ihmettelyä, kun olen ensinnäkin kertonut opiskelevani täällä suomea ja toisekseen vielä omalla äidinkielelläni. "Mitäs järkeä siinä on?" yksikin tokaisi suoraan, "No miten se äidinkieli liittyy mitenkään Unkariin?" kyseli toinen. Nojaa, onhan se ehkä hullua, mutta aika siistiä myös! Miks mun ois pitäny jäädä loppuelämäkseni Suomeen vain, koska opiskelen suomea?

Maisteritasolla on aika vähän oppilaita. Jos oon ymmärtänyt oikein, niin kandivaiheessa kaikilla opiskelijoilla on sama fennougristiikan ohjelma, jossa opiskellaan unkariksi. Maisterivaiheessa voi valita linjakseen fennougristiikan, suomen kielen tai viron kielen. Suomen maisteriopiskelijoita on tietääkseni 4.vuosikurssilla kolme ja 5. vuosikurssilla kaksi opiskelijaa. Kursseilla on siis vähän porukkaa ja hyvin keskusteleva ja kotoisa tunnelma. Sekä opettajat että opiskelijat ovat asiantuntevia ja mukavia.


Heti ekana koulupäivänä halusin vähän tutkia laitosta ja tein mahtavan löydön: täällä on könyvtár eli kirjasto! Ovi oli suljettu, muttei lukossa ja astuin sisään. Siellä istui vanhempi mies ja vanhempi nainen, ja luulin häiritseväni heitä läsnäolollani. Pahoittelin heille sekä unkariksi että englanniksi, jonka jälkeen nainen sanoin näin: "Millä kielellä haluat kysyä?" Molemmat puhuivat suomea! Selitin tulleeni katsomaan kirjastoa ja tutustumaan sen toimintaan. Nainen oli eräs opettajista ja esitteli kotoisasti sekä kirjaston arkistomaisia, liikuteltavia hyllyjä (joiden väliin ei olisi kiva litistyä) että miestä, joka paljastui kirjastonhoitajaksi. "Jos kuulet käytävillä puhuttavan, että se [miehen nimi] sitä ja se tätä, niin silloin puhutaan tästä miehestä." Ei tarvinnut ujostella, kun vastaanotto oli näin mukava!

Päädyin suomalaisen kaunokirjallisuuden hyllylle, sekä ihmetellen edelleen suomalaisten kirjojen tulvaa keskellä Unkaria että pohtien sitä, olisiko mulla aikaa lukea jotakin vapaa-ajallakin, pitkästä aikaa! Sain kaksi viikkoa laina-aikaa Mika Waltarin Appelsiininsiemenelle sekä Tove Janssonin Kunnialliselle petkuttajalle. Nyt on jo 50 sivua luettu Waltaria, Suomesta kannettu Reko Lundán voi odottaa.

Välillä on jännä pohtia, ollaanko täällä suomalaisempia tai "suomalaisempia" kuin suomalaiset Suomessa. Kirjastonhoitaja kirjoitti lainaamani kirjat lapulle pienellä käsialalla ja TUOHIpäällysteisellä kuulakärkikynällä, vau? Näin eräs päivä maisteriopiskelijan Kansankulttuuri-kurssin suomi-unkari-sanalistat, jotka olivat täynnä maatalouteen liittyvää sanastoa, kuten "salaoja" ja "kuhilas". Kävin myös toissapäivänä kääntymässä fennougristisessa iltapäivässä, jonka opiskelijat olivat järjestäneet toisilleen. Siellä katsottiin Chisun musiikkivideota, naposteltiin virolaista suklaata, kuunneltiin hantiksi (?) laulettua kansanlaulua ja syötiin KARJALANPIIRAKOITA! Joku ahkera opiskelija oli alusta asti tehnyt taikinan, puuron ja kaiken ja paisteli niitä laitoksen teehuoneessa, VAU. Enhän mä oo itekkää koskaa tehny karjalanpiirakoita! Pitäisköhän mun olla tehnyt? Kuinka moni suomalainen (varsinkaan nuoremmista polvista) on tehnyt? Mitä on suomalaisuus? Jäin pohtimaan sitä, että miten suomalaisuutta esitellään, toistetaan, pidetään yllä ja luodaan ulkomailla, kun varmasti on asiantuntemusta asiasta, vaikka ei eletäkään kyseisen kulttuurin keskellä. Tietty "kulttuuri" itsessään on vaikea käsite ja tuskin löytyy yhtäkään asiaa, joka yhdistäisi joka ikistä suomalaista. Millä perusteella siis valitaan asiat, jotka esitellään osana suomalaista kulttuuria? Ovatko ne niitä tunnetuimpia, stereotyyppisimpiä asioita? Voiko käsitys toisesta kulttuurista jähmettyä johonkin tiettyyn ihanteeseen tai käsitykseen, kun kulttuurin keskellä ei eletä jokapäiväistä elämää? Mikä voisi olla uusi, nuoria suomalaisia sukupolvia yhdistävä tekijä, jos kukaan ei enää osaa tehdä karjalanpiirakoita? Täällä maisteriopiskelijat opiskelevat suomen kieltä ja kulttuuria ja siihen kuuluu osana esimerkiksi niin Suomen nykyhistoriaa kuin vanhaa kansankulttuuriakin. Heistä tulee asiantuntijoita, mutta voiko asiantuntijuutta olla erilaista? Suomalaisuus itsessään ei takaa ainakaan samanlaista asiantuntijuutta suomalaisesta kulttuurista, vai osaisitko sinä, suomalainen, selittää, mikä on kuhilas?

Budan vanha kaupunki ja kaikki ne talot, joissa voisin asua

Miksi vanhat kaupungit on aina niin ihania! Miksi! Aina semmoisia mukulakivikatuja ja paljon kauniimpia taloja kuin muualla. Tulee sellainen illuusio siitä, että elämäkin vanhan kaupungin arvokkaissa taloissa olisi parempaa. Sellaista, että aamulla kävisi poimimassa lehden ja maitopullon portailta. Aurinko olisi juuri nousemassa, eikä yhtään väsyttäisi tai ketuttaisi, vaan naapureille sanottaisiin hyvää huomenta hymyillen. Ikkunoilla kasvaisi pelargonioita [eli pelakuita) ja lauantaisin leivottaisiin pullaa.

Koko tämä illuusio särkyi, kun näin Budan vanhassa kaupungissa auton, jonka kyljessä luki "Wild Russian". Ladahan se siinä.

No ei vaan. Kattokaa nyt näitä kuvia, näitä taloja, näitä yksityiskohtia! Jos pitäisi valita, niin en kyllä tiiä, mihin näistä muuttaisin. Mihin te?

                                                                                                         

Ehkä ite päätyisin tähän viimeiseen, vaikkakin turistit saattaisivat toisinaan olla riesana. Parlamenttitalohan se siinä! Ja Pestin puolella, ei siis sovi vanha-kaupunki-illuusioon. 

Okei, kaikki eivät olleet ehkä asuintaloja, mutta kieltämättä upeita. Budan vanhassa kaupungissa kävellessäni tsekkasin myös näköalat sekä Tonavalle että Budan vuorille. Tarjoilen nekin tähän teille samaan syssyyn. Välissä myös kaupunkifiilistelyä. 

Pitää olla varovainen, jos kävelee portaissa kukka kädessään. 

Budan vanha kaupunki sijaitsee aikamoisella kukkulalla, joten portaita ja kipuamista riitti!

Tässä alla kuvia Tonavan ja Pestin suuntaan.

Yllä jonkun tyypin joku patsas. Alla kuvia Budan ja vuorten puolelle. 

                                         

Ehkä sitten kun oon rikas ja vanha, ni voin ostaa talon vanhasta kaupungista. Sitä ootellessa. 

ESN, Ikea ja muita uusia tuttavuuksia

Anteeksi! Olen häpeällisesti melkein 2 viikkoa ollut ihan hiljaa kirjoittamatta. Välillä on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta ei ole ollut aikaa. Välillä on taas tuntunut siltä, että ääh, nyt oon jo näin kauan ollut kirjoittamatta, onko tässä enää mieltäkään, kun aluksi niin innoissani kirjoitin ja nyt ei tahti pysynyt. (Niin, perfektionisti minä.) Tavallaan on jo runsaudenpulakin siitä, mistä kirjoittaa. Ehkä ei päivä kerrallaan enää pysty, vaan ehkä nyt mennään aiheittain? Nem tudom. Ehkä ei ole niin väliäkään, kuhan kirjoittaa.

Noniin! Viimeeksi kirjoitin pubikierroksesta ja sitten tuli hiljaisuus blogissa. Onpa noloa, ei mulla oikeesti ollut 1,5 viikkoa kestävää krapulaa tai mitään. :D Silloin heti lauantaina kävin viimeinkin etsimässä yliopistoni ja humanistikampuksen!

Humanistikampuksen yksi rakennus

Paikallinen Seminaarinmäki!

Koska oli viikonloppu ja kaikki paikat kiinni, en tietenkään päässyt yliopiston rakennuksiin sisälle. Kävin kuitenkin seuraavan, hyvin informatiivisen keskustelun portinvartijan kanssa UNKARIKSI. Erityisesti muistan omat, runsassanaiset vuorosanani.

Tulin porteille:

minä: Hyvää päivää. Puhutko englantia?
vahtimies: Päivää. [Jotaa unkariks, en ymmärtän. tyyliin, että en puhu ja tämä paikka ei ole auki.]
minä: Ei auki?
vahtimies: Tää paikka ei oo auki, nyt on lauantai, on viikonloppu.
minä: Kävelen? [Osoitin myös kameraani]
vahtimies: [Jotaa tyyliin joo, voit kävellä.]

Kiertelin kampusta, otin muutamia kuvia ja palasin porteille:

minä: Missä on finno-ugristiikan laitos?
vahtimies: I-rakennuksessa.
minä: B?
vahtimies: I, I, I-rakennuksessa. [Sitte epämääräistä viittomista, että minne suuntaan, vastaus oli
etuvasemmalle]
vahtimies: Opiskeletko unkaria?
minä: Öööö. Opiskelen suomea. Keskus viikko. [Yritin sanoa, että ensi viikolla.]
vahtimies: [naurahtaa] Okei.
minä: Kiitos, näkemiin!

Lähdin kampukselta hyvällä fiiliksellä: olin keskustellut unkariksi! Kaksi sekuntia sen jälkeen iski totuus siitä, että olin käyttänyt sanaa központ sanan következö sijasta. Hoho. No, ymmärrys riitti!

Nääkin yllä vielä kampukselta. Aika kauniita, etten sanoisi. 

Ennen syyskuun 4.päivän orientaatiopäivää alkoivat jo ESN-tapahtumat. ESN eli Erasmus Student Network tarjoaa täällä(kin) kaikille Erasmus-vaihtareille monenlaista tekemistä. Maanantaina 1.9. oli Pub Quiz eli pubivisa, jossa vaihtarijoukkueilla kilpailtiin yleisivistyksen ja nippelitiedon herruudesta. Voin olla todellakin ylpeä, sillä tiesin vastauksen ensimmäisenä seuraavaan kysymykseen: "Keitä kuului Spice Girls -yhtyeeseen?" Muut olivat puulla päähän lyötyjä, mutta minä ja (suomalainen) kämppikseni oltiin ensimmäisinä käsi pystyssä. Ei olla mitään Spaissarifaneja oltu ikinä, eheii..

Yllätin itseni pubivisassa juomalla oluen. Se olikin yllättävän vähän pahaa, unkarilainen Soproni-olut nimittäin! Ehkä Suomesta vaan saa pahaa kaljaa ja olen tuominnut tähän asti oluen ihan väärin. Ehkä pitää antaa sille vielä mahdollisuus. Varsinkin kun iso olut saattaa maksaa noin 1,20 euroa. Saksalaisetkin olivat ihmeissään halvasta oluesta!

Samalla viikolla ESN järjesti myös Speed Datingin sekä viralliset tervetuliaisbileet! Speed Dating oli ennemminkin Speed Friending, onneksi. Siellä siis kaikki istuivat pöydässä ja juttelivat 2 minuuttia vastapäätä istuvalle henkilölle, aiheena juontajan antama kysymys tyyliin: "Kenet julkkiksen haluaisit tavata ja miksi?" tai "Jos saisit valita, niin minkä supervoiman ottaisit?" Idea oli ihan hauska, tosin ihmisten paljous ja tilan pienuus sai aikaan valtavan melun. Juttelin kuitenkin monille kivoille tyypeille, kunnes törmäsin johonkin, sattumalta tapahtumaan eksyneeseen tamperelaismieheen, joka oli jo muutaman nauttinut. Sai taas olla ylpeä suomalaisista.

Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä! Ennen varsinaista koulun alkua päätimme lähteä kämppiksen kanssa Ikeaan, tuohon sisustajien taivaaseen, hoho. Ironista on se, että en oo koskaa käyny Ikeassa, vaikka niitä on Suomeenkin siunaantunut muutama ja sitten täällä tyyliin ekoilla viikoilla oon juoksemassa sinne. No, ennakko-odotukset täyttyivät, ja sain halvat, kivat lakanat. Kuuluisia lihapullia en syönyt, mutta tuutorini kertoi, että hänen mielestään ehkä maailman parasta kakkua on Ikean suklaa-mantelikakku. Pitääpä joskus lähteä kakkuostoksille! Alla todiste siitä, että nyt on käyty Ikeassa:

Tuli melkein kotoisa olo siellä kaiken sen ruotsalaisuuden keskellä. Tosin pelkkiä lakanoita metsästävänä oli ärsyttävää kävellä kaikki ne mutkat läpi.

Lupaan päivitellä useammin. Nyt nukkumaan, jó éjszakát!