Ohi on - miltä musta pitäisi tuntua?

Mun vaihto on ohi. Hienoja muistoja, kuvia kattoessa muistaa. Vaellus, museot, pikkukujat, juutalaiskortteli, Tonavan sillat, kahvilat, Szentendre, reissut, kaikki vierailleet kaverit, uudet ihmiset, Gellert, rauniobaarit, arkipäivät, sadettomuus, arkkitehtuuri, suurkaupunki, minä tän kaiken keskellä.

Miltä musta pitäis tuntua? Mitä mun oletetaan sanovan? Mitä te haluatte kuulla, kun kysytte "miten vaihto meni?"? Mitä siihen edes voi vastata? Pitäiskö musta tuntua joltakin? Mun ei ainakaan varmaan pitäis miettiä sitä, miltä musta pitäis tuntua, vaan pitäis keskittyä siihen, miltä tuntuu. Mut äh. Ääh.

Okei. Tulin Suomeen vähän ennen joulua. Lentokentällä olin pian suomalaisten joukossa jonottamassa turvatarkastukseen, odottamassa portilla, lentokenttäbussissa kohti lentokonetta. Ihmiset puhuu ympärillä suomea, minä puhun suomea, mut silti mietin, ollaanko me todella samaa porukkaa, puhutaanko me  samaa kieltä. Ahdisti vähän, tuntui liian suurelta pudotukselta olla taas suomalaisten keskellä. Tuntui vähän samalta kuin sen Suomi-kouluvierailun jälkeen. Tuntui siltä, että en oo vielä valmis tähän, en halua olla suomalaisten keskellä. Lentokoneessa tuntui ihan liian helpolta ja siksi oudolta sanoa vain "Hei anteeks, pääsenkö vessaan?". Kun olin viimeiset kuukaudet tottunut puhumaan vieraiden ihmisten kanssa enkkua tai unkaria, suomi tuntui tulevan jostain sisältä, eri ihmisen suusta.

Mua oltiin vastassa Suomessa kentällä. Laukkua odottaessani en ois millää malttanut odottaa enää, mutta sit viimein pääsin rakkaiden luo. Se oli ihanaa. Outoa taas, mutta ihanaa. Sitten tuli joulu, mutta ennen kaikkea oli ihana olla Suomessa, joulu tuntui vain tulevan kaupan päälle.

Joulu meni Haminassa ja Kajaanissa, jonka jälkeen palasin Jyväskylään muuttamaan uuteen kämppään. Uusi vuosi meni muuttaessa ja nyt noin viikon verran on vain saanut olla, rauhoittua, hengittää ilman kiirettä minnekään. Vielä saa nauttia lomasta, aikatauluttomuudesta, olla ihan sekaisin päivistä. On kuitenkin jännää, että alitajuntaisesti kuitenkin käsittelee asioita, vaikka niitä ei aktiivisesti miettisikään päivän aikana. Nyt kun muutto on tehty, on ollut aikaa olla ja ajatella. Sinä aikana on hiipinyt mieleen tunteita ja ajatuksia, joista en oikein tiiä, mistä ne kertovat. Monena iltana on ollut tosi turhautunut olo, viimeisinä iltoina oon ollu vähän maassa. Oon ollu jotenkin selittämättömällä tavalla surullinen, vaikka järkevästi ajateltuna en keksi mitään syytä, mulla on kaikki hyvin.

Niin, vastauksia kysymyksiinne. Vaihto meni hyvin, kaikki meni hyvin, ei sattunut mitään kommelluksia. Ikävä oli välillä tai oikeammin vähän koko ajan, mutta siitä selvittiin. Sain hienoja kokemuksia ja muistoja, oon ehkä toivottavasti muuttunut jotenkin, kehittynyt tietämättäni. Budapestistä lähtiessäni en voinut kuin hehkuttaa vaihtokokemusta facepäivityksessäni, koska ei sellaisessa tilanteessa kuulu ilmaista sitä, että oli koti-ikäväkin välillä tai että oli ihan ok vaihto.

Tuntuu jotenkin järjettömältä sanoa, että mä oon surullinen siksi, että vaihto on ohi. Tai että oon Suomessa. Miks olisin? Musta tuntuu mielettömän ihanalta olla täällä taas, nähdä perhe ja ystävät ja elää uudessa kodissa maailman ihanimman avopuolison kanssa. Nyt mä haluan vaan olla taas täällä ja jatkaa elämää, emmä halua muistella vaihtoa tai Budapestiä. Musta tuntuu, että ei siinä oo mitään käsiteltävää. Ehkä siks myös kysymys "miten vaihto meni?" ärsyttää mua. Ensinnäkin tuntuu toistolta, kun sitä kysellään. Lisäksi tuntuu mahdottomalta vastata tuohon kysymykseen, mitä tähän ees pitäisi vastata? Ihan hyvin? Miten mun elämä meni viimeiset 4 kuukautta? Osaisitko ite vastata siihen?

Ehkä mun ongelma onkin se, että vaihto on vielä niin lähellä. Oon vasta asettumassa takaisin tänne, en osaa vielä tarkastella kaikkea sitä, mitä koin vaihdon aikana. Voiko vai tuleeko tässäkin vaiheessa kulttuurishokki? Tuntuu, että en vielä osaa kirjoittaa vaihtoraporttiakaan. Enkä vielä osaa kyllä hehkuttaa vaihtoa niin kuin sitä kuuluu hehkuttaa: "Vaihto on elämäsi parasta aikaa!" ja mitä vielä.

Älkää ymmärtäkö mua kuitenkaan väärin. Vaihto oli mielettömän hienoa aikaa ja oon iloinen, että lähdin sinne. Kannustan jokaista lähtemään asumaan ulkomaille, jos vain yhtään tekee mieli. En halunnut itsekään jäädä katumaan, etten lähtenyt. Vaihto osoitti mulle, että mä pystyn ja osaan ja voin lähteä, jos mä haluan. Uuteen kulttuuriin ei pääse kovinkaan nopeasti sisälle, mutta silti pienelläkin kokemuksella voi tarkastella omaa kulttuuriaan uusin silmin, etsiä omaa identiteettiään. Emmä tiedä, mitä kaikkea oon oppinut tai kokenut tai miten oon kenties muuttunut, mutta toivon, että se selkiytyy mulle lähiaikoina tai myöhemmin, ehkä pikkuhiljaa. Jos huomaatte mussa jotain uutta, kertokaa se mulle. Se ois mulle tärkeetä.

Voi myös tietysti kysyä, mitä jään kaipaamaan Unkarista, mikä on taas hyvää Suomessa. Ensinnäkin jäin kaipaamaan suurkaupungin massaan katoamista. Täällä Jyväskylässä mua ahistaa mennä yliopiston kirjastolle ja kävellä Kortepohjassa: emmä halua nähä ihmisiä, puolituttuja, olla taas osa tätä. (Haluan nyt painottaa, että tää fiilis ei liity mitenkään siihen, etteikö kavereita ja perhettä ois ihana nähä, koska on. Ootte mulle tärkeintä, mitä mulla on.) Ehkä tää liittyy myös tuohon, etten taas jaksa vastata kysymykseen vaihtokokemuksista. Ehkä en myöskään halua ihan vielä palata vanhoihin rooleihini, ottaa paikkaani yhteisössä. Lainaan nyt itseäni, koska oon näköjään jo kerran marraskuussa kirjoittanut ihan hyvin sen, mitä jäin kaipaamaan Unkarista:

"Ehkä kokonaisuudessaan Suomi-koulu vierailu nostatti kuitenkin ajatuksia, joita en oo tajunnu aiemmin: miten siistii on oikeesti olla kulttuurissa, jossa oot vieras, et ymmärrä kieltä, pitää ja saa oppia joka päivä uutta, on mahdollisuuksia katella ja löytää kaikkea uutta, elämä on välillä "taistelua" ja pienet asiat tuottaa iloa, esim. naapurin kaa keskustelu unkariksi. Välillä on rankkaakin, eikä aina jaksais vieraalla kielellä toimia, mutta pääasiassa sitä täällä vain hengaillaan. Miten ihanaa on olla ilman yhteiskunnallisia velvollisuuksia ja sitoomuksia, ei tartte mennä minnekään, jos ei halua, saa olla yksin. Kukaan ei ymmärrä sun kieltä ja sun kulttuuri on kaikille vieras. se on jotain sun omaa, yksityistä. Se on myös jotain muille erikoista, muut on kiinnostuneita siitä.

Niin. Suomessa kaikki on samaa, tuttua, helppoa, kaikki jakaa sen kaiken kulttuurin sunkaa, sulla on velvollisuuksia. Täällä oon saanu olla kuin lomalla verrattuna siihen kurssien ja muun elämän määrään ja ihmisten määrään, mikä odottaa kotona. Älkää pahastuko, ootte tärkeintä mun elämässä, mutta on se silti erilaista olla ihmisten verkostossa kuin ihan yksin muualla. Erilaista, hyvässä sekä pahassa. Suomeen paluu on ihanaa, mutta kuitenki myös täällä on ihanaa. Tai jotenkin oon vaa melkei koko ajan oottanu kotiinpaluuta ja miettiny sitä kaikkea ikävää, mutta nyt tuli ekaa kertaa sellain että äh, pitääkö nyt jo lähteä. Pitääkö taas alkaa puhumaan suomea ja olla kaikkien ymmärrettävissä, palata pikkukaupunki-Jyväskylään Budapestistä, jossa aina on uusia paikkoja löydettävänä? Ja mun pitää taas olla tuleva graduntekijä, tuleva opettaja, aikuinen, valmistuva. Mun pitää palata Suomen pimeyteen ja kylmyyteen (nii, täällä on ollu semmosta reilua kymmentä astetta, jopa +16 astetta) ja oikeasti alkaa taas kurssihommiin. Tuleeko musta taas stressaava perfektionisti, jolla ei oo koskaan vapaa-aikaa?"

Välihuomautuksena lainauksen viimeiseen lauseeseen sanottakoon, että viime aikojen turhautumisfiiliksiin syynä on käynyt mielessä myös se, että syksyltä sain kaikki hommat tehtyä, kevät alkaa puhtaalta pöydältä ja mulla on ollut kunnon lomaa jo kokonaiset 3 viikkoa. Mulla ei siis oo mitään stressattavaa ollut, ei oo ollut mitään tekemistä. Voiko tää aiheuttaa turhautumista? Enkö mä osaa laiskotella ja olla lomalla? Onko tää pelottavaa? Mulla ois tenttikirjoja, mutta en oo vielä saanu aloitettua. Vielä ois opetuksetonta aikaa viikko, mutta ehkä mä aloitan tenttiinluvun tällä viikolla ja kokeilen, josko turhautuminen häviäis hommien myötä.

Mut nii: mitä olisin halunnut enemmän vaihdolta? Mikä on hyvää Suomessa? Mitä jäin kaipaamaan Unkarista? Heitänpä pienet listat, mitkä ei varmastikaan kata kaikkea.

Mitä jään kaipamaan Unkarista?

• suurkaupunkia ja sen massaan katoamista
• velvollisuuksien puutetta, omaa aikaa, itsenäisyyttä
• uuden oppimista, uusia paikkoja, uusia ihmisiä, uusia kokemuksia
• uuteen kulttuuriin tutustumista
• suomalaisuuden ja oman itsen etsimistä
• tunne siitä, että kaupunki alkaa heti kotiovelta ja mahdollisuus seikkailuun on aina olemassa
• helppoja kursseja
• kielitaidon kehittymistä
• upeat maisemat, hyvä sää, Budapestin ainutlaatuinen tunnelma
• matkustelun helppous, enemmän matkustelua
• halpa hintataso
• Budapestin kylpylät
• rahkapatukat, kylmä hedelmäkeitto

Mikä on ihanaa taas Suomessa?

• perhe, ystävät, rakkaat, ihmisverkostot
• oma koti, tutut paikat
• kaiken tuttuus, kaiken helppous ja se, että tietää, miten toimia
• uudet kurssit, kevään opiskelut, ootan innolla! (Loma on tehnyt tehtävänsä.)
• tuttu kieli
• ruisleipä, Aurajuusto, suomalainen ruoka 
• lämpimät, siistit ja kunnolliset talot
• se, että omalla polkupyörällä pääsee nopeasti ja kätevästi paikkoihin
• tunne siitä, että saan taas olla osa Suomi-elämää, olla kärryillä ja paikalla 

Lopuksi täytyy kuitenkin vielä tunnustaa, että lentokoneessa itkin koneen lähtiessä Budapestistä, en sen Suomeen laskeutuessa. Helsinki-Vantaan valoja katsellessani tuntui vain oudolta ja makustelin sanoja Suomi ja koti. Koti. Koti. Sillä hetkellä en oikein tiennyt sanan merkitystä tai jotenkin tuntui oudolta palata vanhaan ja tuttuun. Budapestissä lentokenttä on sen verran lähellä keskustaa, että lähtiessämme ihastelin Budapestin valoja ja bongailin tuttuja paikkoja. Gellert, Linnavuori, Tonava. Mietin, miten upeeta on tuntea joku alun perin vieras paikka niin hyvin nyt, että pimeällä voi valoista päätellä tutut paikat.

Haluan kuitenkin vielä lisätä toiseen listaan yhden asian. Ihanaa, ehkä jopa parasta Suomessa on tunne siitä, että kaikki on nyt tässä. Mun ei tarvitse enää odottaa mitään tai ketään, ei tarvitse tuntea koti-ikävää. Mun ei tarvi enää lähteä minnekään, mä oon kotona.

Unkarilaisia (ja vähän muitakin) herkkuja

Mulla oli paljon tekstiluonnoksia, joita en koskaan saanut valmiiksi. Osassa niistä oli vain muutamia sanoja vasta, enkä kehtaa niitä enää kirjoittaa. Poistin luonnokset, jotka kertoivat museoista, Gellertin vuoresta, rauniobaareista ja viikonloppujen mahdollisuuksista. Olisin halunnut myös kuvata yhden arkipäiväni ja julkaista kuvat, mutta sain vain otettua alla olevan kuvan eräänä päivänä:

Kyllä mä oikeasti melkee joka aamu söin leipääki. Mut persimonit on hyviä!

Mun piti alun perin kertoa unkarilaisesta ruokakaupasta, mutta selasin kaikki syksyn kuvat läpi, enkä voinut vastustaa kaikkien herkkujen esittelyä. Tää on viimeinen kuvapläjäys, sitten seuraa viimeinen teksti, luulen. 

Koska en jaksa enää olla kronologinen, kuvat tulevat miten sattuu. 

Eräänä päivänä alkusyksystä löysin humanistikampuksen läheltä pienen karkkitehtaan tai pikemminkin karkkistudion, Cukorkan. Siellä pääsi näkemään, miten karkkipötköä tehtiin, oi! Kysyin työntekijöiltä, ovatko he nyt unelmatyössään, mutta pettymyksekseni he kertoivat, että heillä on myös oikeat työt. 

Anteeksi, suurin osa teistä Budapestissä luonani vierailleista ei päässyt maistamaan tätä. Tässä alla on juutalainen perinneleivos, flódni, jossa on lehtitaikinaa, luumuhilloa, omenaa, unikonsiemeniä, paljon mausteita. Kokonaisuus on niin maukas ja monitahoinen, ettei mikään suomalainen leivos yllä lähellekään tätä täyteläisyyttä. 

Oli mitkä tahansa markkinat tai myyjäiset, niin aina siellä oli laareittain kuivattuja hedelmiä ja kumimaisia karkkeja. 

Valitettavasti laareittain myös marsipaania, yäk. Miten joku noin hyvännäköinen voi olla olematta hyvää? Huijausta. 

Alkusyksystä päädyin kuninkaanlinnalla pidettäviin herkkufestareille. Sweet days -festarit olivat nimensä veroiset, tosin tuntuu pahalta maksaa ensin sisäänpääsy ja sitten vielä herkut. Festareilla oli herkkuja kakuista palinkaan ja suklaaseen. Palinka jäi välistä tällä kertaa, väittäköön vaan sitä herkuksi. 

Alkusyksystä päädyin myös kerran sunnuntaivaellukselle, jonka järjesti toisen yliopiston kansainvälinen vaelluskerho. Matkustimme junalla pikkukaupunkiin, josta vaelsimme toiseen pikkukaupunkiin noin 11 kilometrin päähän. Tonavan kaarteissa oltiin koko ajan ja söin lounasta ehkä hienoimmissa maisemissa ikinä. Oltiin kämppiksen kanssa tehty couscous-salaattia, joka sisälsi couscousia, halloumijuustoa, kirsikkatomaatteja, pähkinä-rusina-sekoitusta ja rucolaa. Mmmm! 

Kuten jo aiemmin mainittu, tein vaihdossa myös ekaa kertaa karjalanpiirakoita ikinä. Hyvin se sujui myös unkarilaisista aineksista, ruisjauhoa kuulemma löytyy jostain luomukaupoista. 

Varsinkin viimeisinä viikkoina join paljon kaakaota, kun tutustuin erääseen saksalaiseen tyttöön ja jokaisella tapaamiskerralla joimme kaakaota. Prahan sulaa suklaata ei lähesty mikään Budapestin kaakaoista, mutta ihania kaakaoita löytyi silti. Tässä alla Vintage Gardenin versio. (Kiva ravintola muutenkin!)

Kiitos ihanat, te pelastitte mut ja kämppikseni ruisleipävajaukselta. Sitä tuli ikävä monesti ja miten hyvältä se maistuikaan, oi!

Tässä alla taas yksi niistä unkarilaisista herkuista, lángos. Käytännössä tämä on uppopaistettu taikinalätyskä, jonka päälle laitetaan hapankermaa ja juustoraastetta. Siinä se. Söin puolikkaan tällaisesta koko syksyn aikana, eikä mulla varmaan ole enää koskaan niin nälkä, että lángos maistuisi. Oli aikamoinen rasvapommi, vaikka kaks ekaa haukkua olivatkin ihan hyviä. 

Lemppariravintolani taisi olla Rósza utcalla Napfényes étterem, joka oli siis vegaani- ja kasvisravintola. Siellä syötiin mm. vegaanista Hawaii-pizzaa, jossa oli seitania NAM.

Syksyn aikana tuli oltua suomalainen muutenkin kuin karjalanpiirakoiden leipomisen muodossa. Hollantilaisen ystäväni kanssa leivoimme pullaa. Oli hauska huomata, miten jokaisella on eri tyyli tehdä pullia.

Oopperatalon läheisyydestä löytyy Sugar!-kahvila ja karkkikauppa, joka oli kyllä päältä karkkimaisen kaunis, mutta sisältä vähän teollisen makuinen. Jelly Beans -valikoima kuitenkin vakuutti!  

Unkarilaisen tuutorini kanssa pidimme kokkausillan myös. Ensin teimme unkarilaista kylmää hedelmäkeittoa, joka oli hyvin helppo tehdä: käytännössä sekoitettiin säilykekirsikat ja -persikat pilkottuina, säilykkeiden mehut, maitoa, kermaa, kanelia ja vaniljasokeria.  Mulle tää on kyllä jälkiruoka,  mutta unkarilaiset syövät tätä alkukeittona. 

Jälkiruuaksi teimme mustikkapiirakkaa, josta tuutorini piti kovasti. Tejföl, unkarilainen maitotuote, toimi hyvin kermaviilin tilalla. 

Unkarissa on paljon kaikenlaisia konditorioita ja kahviloita. Tässä läksiäiskakkumme, 2 palaa per naama, kiitos kämppis. 

Ruokakaupoissa on jännä käydä ulkomailla. Alkuviehätyksen jälkeen siihenkin tottui, kun tiesi, mistä löytää mitäkin ja mitä ei löydy koko Unkarista. Ei kaardemummaa, ei perunajauhoja. Ei melkein couscousiakaan, kunnes löysimme sitä, huh. Soijarouheen löytämisestäkin olin superiloinen, kun ekaks löytyi vaan jännää valmissekoitusta, sitten ihan vaan rouhetta. 

Unkarissa halpuus oli plussaa. Erityisesti ulkona syöminen on paljon halvempaa kuin Suomessa, kun 6-7 eurolla saa jo kunnon ravintolaruokaa ja annokset ovat usein isoja. 

Tässä eräs unkarilainen herkku myös, túró rúdi eli rahkapatukka, joka on päällystetty suklaalla ja maustettu joskus esim. mansikalla. 

Täytyy vielä mainita, että Szimplassa (niin, siinä rauniobaarissa) järjestetään joka sunnuntai maalaismarkkinat, jossa viljelijät voivat myydä omia tuotteitaan. Kävin siellä alkusyksystä ja silloin tarjolla oli kaikenlaista hilloista juustoihin ja vihanneksiin. Miksei meillä Suomessa hyötykäytetä baareja tällaiseen järkevään?

Jos ja kun menet Unkariin, käy kauppahallissa. Se oli ihana, kaikki ne vihanneskasat! Ihmettelin joka kerta, kuka ne oikein syö. Jos oisin vaa asunu lähempänä, ni oisin hakenu vihannekseni tuolta. Alakertaan en uskaltanut koskaan astua, kun siellä kerrottiin olevan pelkkää kalaa ja kauhea haju. Tiedä häntä. 

On se hyvä lopettaa vihanneskuviin, että teille jää mielikuva, että söin terveellisesti ainakin välillä. Pian seuraa blogin lopetusteksti, moi!

Praha-fiilistelyä (reissu 23.-27.10.)

TATTARATAAA! Tässä teille kuvapläjäys Prahan reissusta, jonka teimme hihiii, tulevan avopuolisoni kanssa lokakuun lopussa. (Niin, muutamme yhteen tammikuussa, en malta oottaa!) 

En oo vielä tähän mennessä päättänyt, onko teille lukijoille miellyttävämpää lukea kuvatekstit kuvan yltä vai alta, tällä kertaa laitan ne yläpuolelle. 

Matkustus alkoi torstaina 23.10. iltapäivällä. Sitä ennen nautimme lounaan kotini lähellä olevassa ravintolassa, pasta oli pettymys, möh. Mutta muuten torstaissa oli kiva tunnelma, 23.10. on kansallinen vapaapäivä Unkarissa, koska silloin muistellaan vuoden 1956 vallankumousta. Oli kirpeä päivä ja kadut hiljaisia, vähän sellainen harras itsenäisyyspäivä-meininki suljettuine kauppoineen. 

Matkustimme Eurolines-yhtiön bussilla Prahaan ja takas. Voin suositella, vaikka meillä ei ollutkaan menomatkalla omaa roskapussia bussissa, vaan jouduttiin aina nolosti käyttämään muiden roskiksia. Bussin vessakin toimi ihan hyvin, oli vettä ja paperiakin! Bussimatka kesti noin 7-7,5 tuntia Prahaan. 

Bussimatka kulki Bratislavan ja Brnon kautta. Tässä Bratislava. Kaunis silta ja kauniit nostokurjet, kun taas Bratislavan bussiasema oli ruma betonikasa. (Rumempi kuin Kouvola yhteensä.) En bussiaseman perusteella lähtis Bratislavaan, mutta muuten se on kuulemma söpö kaupunki. Ehkä ehdin vielä joku viikonloppu!

Matkaevästä nam!

Yhteensä meiän Prahan reissu kesti 4 yötä. Käytännössä meillä oli aikaa Prahassa 3 kokonaista päivää, koska tultiin torstaina myöhään Prahaan ja lähdettiin sieltä maanantaina aamuseiskan bussilla takas Budapestiin. Yövyimme City Partner Hotel Victoriassa, se oli ihan miellyttävä paikka.

Aloitin perjantaiaamuna heti rakennusten kuvaamisen. Prahan rakennuksetkin on tosi söpöi ja vanhoi. Kokonaisuudessaan Prahassa on hiukan eri tunnelma kuin Budapestissä, ehkä se on enemmän keskieurooppalainen. Onko parempia analyyseja?

Päädyimme heti perjantaina syömään paikallista tikkupullaa, trdlota. Unkarissa myydään samaa herkkua nimellä kürtös kalács, mutta käytännössä se on samaa tavaraa eli pullanauhaa, joka kieputetaan tikun ympärille, paistetaan hiilien päällä ja kieritetään esim. kanelissa ja sokerissa, suklaassa, kookoshiutaleissa tai suklaahipuissa. Hyvää!

Sunnuntai-iltana sorruimme alla näkyviin sipseihin. Oli aika rasvaista, huh.

Prahan turistiputiikit olivat täynnä Myyrä-kamaa, voi niin söpöjä juttuja! Eikä ostettu mitään.

Kuvassa Mustan Madonnan talo, kubistinen taideteos.

Prahasta löytyi monta lelukauppaa, monta nukkekauppaa. Tässä taas yksi pieni haaveilee ehkä tulevasta joulusta. (Anteeksi ihmiset, joiden lapsia olen kuvannut ilman lupaa. Mutku Krakovan reissultakin se lintujen jahtaus -kuva ja alempana saippuakuplien jahtaus -kuva ovat vaa niin hellyyttäviä, että halusin jakaa ne teiän kaa.)

Myyrä siellä, Myyrä täällä, voi että!

Perjantaina lorpottelimme oikeastaan vain Prahan vanhan kaupungin kaduilla. Tsekkasimme perusnähtävyydet, fiilistelimme pikkukatuja ja kiroilimme sitä jumalatonta turistilaumaa, joka tuntui vallanneen kaupungin.

Aa ja sorruimme (lähes) joka ikiseen suklaakauppaan, mikä tuli vastaan. Miksi, oi miksi? Praha tuntui olevan pullollaan suklaata ja kuumaa suklaata ja suklaakauppoja ja äää. Löysimme myös taivaallisen belgialaista suklaata myyvän kaupan. Ensin luulimme sen olevan vain pikkuputiikki, mutta se osoittautuikin satumaaksi, kun se vain jatkui ja jatkui ja jatkui. Alla olevat kuvat sieltä:

Päädyimme myös vessan toivossa vierailemaan Madame Tussaud's -vahamuseossa. Sieltä löytyi niin tsekkiläisiä julkkiksia kuin maailmallakin tunnettuja kasvoja. Vessaa emme nähneet.

Alla kuvassa Golem, tuo juutalaisten tarujen hirviö, jonka rabbi teki savesta jonkun talon ullakolla.

Tässä Franz Kafka!

Kommunismin miehet ovat napanneet Hitlerin lasikaappiin huutamaan.

Albert Einstein keikkui keinussa.

Vanhan kaupungin torilla eräs mies teki valtavia saippuakuplia. Ihmiset kerääntyivät katsomaan sekä saippuakuplia että lapsijoukkoa, joka iloisesti pinkoi jokaisen kuplan perään yrittäen hajottaa sen. Kivasti oli varmasti vaatteet ja naama saippuassa sen jälkeen.

Tässä on se kuuluisa astronominen kello, joka tasatunnein soi ja avautuu näyttäen erilaisia hahmoja tanssimassa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että valtava turistilauma kerääntyy kellon alle tasatunnein tsekkaamaan hahmojen tanssia. Parasta oli kellon sivussa kilkattava luuranko.

Prahan talot on kuin karkkeja!

Meille ei koskaan selvinnyt, miksi ihmeessä Prahassa on niin paljo thaihieronta-paikkoja. Joskus pitää keksiä äärimmäisiä keinoja mainostukseen.

Kävimme myös Kaarlensillalla, joka ylittää Vltavan. Näimme runsain mitoin joutsenia, turisteja ja karikatyyrejä maalaavia taiteilijoita. Silta tuntui enemmänkin kävelykadulta joen yli kuin sillalta, kun se oli niin täynnä turisteja ja turisteista elantonsa saavia tsekkiläisiä.

Onneksi olimme tsekkailleet kasvisravintoloita etukäteen. Löysimme ihan superhyvän kasvisravintolan nimeltään Clear Head syrjäiseltä pikkukujalta. Paikka oli lämpimän erikoisesti sisustettu ja ruoka taivaallista. Söimme puoliksi annoksen, johon oli koottu talon erikoisuuksia.

Suklaahulluutemme ei suinkaan päättynyt belgialaisten suklaiden kauppaan, vaan päädyimme jo perjantaina suklaakahvilaan. Tottakai me ajattelimme ottaa kaiken hyödyn irti ja ottaa molemmat SEKÄ kaakaon ETTÄ kakkupalan. Se oli virhe. Kun annokset tulivat pöytään, ilmassa oli vielä innokkuutta ja vesi kielellä, mutta totuus iski puolessa välissä annoksia. Olemme hulluja. Kaikki oli valtavan hyvää ja kakkupalat ihan älyttömän kokoisia ja me vain yllytämme toisiamme suklaan syönnissä. Loppupeleissä meiän oli pakko todeta, ettemme pysty viimeistelemään herkkuja, koska oli vain niiiin suklaaähky (joka on ilmeisesti ihan mahdollinen olotila). Kun lähdimme kahvilasta, päässä pyöri vain kysymys: miksi ihminen tekee tämän itselleen?

Kävimme myös perjantai-iltana käppäilemässä juutalaiskorttelin alueella. Toisaalta oli jo tullut pimeä ja olimme väsyneitä, niin kierros jäi vähäiseksi. Alla portti juutalaiselle hautausmaalle.

Kiersimme hotellille tv-tornin kautta. Se oli kauniisti iltavalaistu Tsekin lipun väreissä. Valot eivät silti saaneet tv-tornia "koristavia" jättivauvoja näyttämään yhtään sen paremmilta.

Hotelliaamiainen oli jees!

Lauantaina suuntasimme kohti kuninkaanlinnaa. Kiipesimme turistijoukon kanssa portaita linnan kupeeseen, ruska oli jo laskeutunut Prahaan.

Praha tuntui olevan täynnä punaisia kattoja, kaunista!

Kuninkaanlinnan liepeiltä löytyi itseään Prahan parhaaksi mainostava joulukauppa! Koska jouluhan oli melkein jo ovella, kävimme sisällä. Kauppa oli täynnä lähinnä joulukuusenkoristeita, mikä ihmetytti. Kyllähän joulusta nyt muutakin krääsää saisi keksittyä myytäväksi.

Emme voineet mitenkään vastustaa alla olevan nallen katsetta. Kattokaa nyt, miten kettuuntuneen näköinen se on! Varmasti se vaan toivoo, että joulu ois ohi ja loppuis joululaulut ja pääsis taas murjottamaan koristelaatikkoon vuodeksi.

Tässä on vuorella linnan vieressä kohoava Pyhän Vituksen katedraali. Luitte oikein.

Kovasti joku yritti linnan eessä turisteja vakuutella yhden miehen mielenosoituksellaan, mutta meiltä ainakin meni ohi, kun ei puhunut suomea.

Nerudova on pitkä katu, joka laskeutuu linnavuorelta ja on täynnä söpöjä kauppoja, esim. piparikauppa, suklaakauppa, absinttikauppa...

Prahan putiikit tuntuivat olevan täynnä absinttia absinttioluesta lähtien. Mitä ihmettä?

Löysimme pienen kipuamisen jälkeen eräästä talosta LoVeg-ravintolan, joka tarjosi ihan jees burgerit.

Koska olimme jo toipuneet edellispäivän ähkystä, saatoimme maistaa oikeat kuumat suklaat. Perjantain kaakao oli maitoon tehtyä, suomalaisille tuttua kaakaota, mutta tämä alla oleva herkku, oijoi. Käytännössä sulatettua suklaata, joka pitää melkein lusikoida suuhun. Taivaallisen hyvää. Miksei Suomesta saa tällästä kaakaota?

Kävimme maailman söpöimmässä piparikaupassa! (Tässä vaiheessa huomautan, että teiänkin mielestä piparikaupassa, ei keksikaupassa.) Siellä oli piparimuotteja vaikka minkälaisia ja tosi upeasti koristeltuja pipareita ja jopa työpaja, jossa lapset juuri koristelivat omia tuotoksiaan. Kattokaa nääkin, miten pahasta marsipaanista voi saada aikaan jotain noin söpöä?

Vertailun vuoksi laitan tähän väliin kuvan minun ja siskoni viime joulun pipareista. Tasohan on lähes yhtä huikea.

Löysimme Prahan pikkukujilta John Lennonille omistetun seinän! Se oli upea, värikäs, täynnä rakkautta! Ja valokuvaavia turisteja tietysti. 

Mulle ei kyllä koskaan selvinnyt, miksi just John Lennon, mitä se on tehnyt Prahassa?

Lauantai-illan pimetessä hiippailimme Tanssivalle talolle.

Lauantai-illan kunniaksi päädyimme lähellä hotelliamme olevaan Ananas Bananas -coctailbaariin. Ei oltu kumpikaa koskaa käyty coctaileilla ja jo paikan nimi houkutteli meitä hölmöydellään. Valkovenäläinen oli suomalaista versiota viinaisampi.

Tokalla kierroksella maisteltiin absinttidrinkkiä (oikealla), kun nyt Prahassa oltiin. Huh.

Drinkkien jälkeen näkyi vain tuhrittuja seiniä, eiku. Selvisimme kiltisti hotelliin ja sunnuntaina suuntasimme kohti tv-tornia. Graffiteja näkyi aika paljon Prahassa, jännää.

Oltais melkei menty tv-torniin ja katsomaan maisemia, mutta hinnat olivat törkeät. Aikuisen sisäänpääsy ois ollu 7 euroa! Ja koirankin sisäänpääsy ois ollu 2 euroa! Koiran! Kuka haluaa viedä koiransa tv-torniin?

Päädyttiin sitten taivastelemaan tornia ja sen vauvoja maan tasalta, kattokaa nytte.

Ihan ku tässä liikennemerkissä isompi jahtais pienempää. Voi. Koulukiusaamista liikkeellä?

Metroasemat oli aika hienoja!

Sunnuntaina teimme heräteostoksia ja toteutimme mielihalujamme, kun päädyimme shoppailemaan erilaisia soijajuomia. Prahan kaupasta löytyi Alpro-juomaa Red berries- ja Hazelnut-makuina! Siinä sitten heti kaupan ulkopuolella teimme makutestejä ja katsoimme, kun autot yrittivät päästä todella ahtaasta taskuparkista pois pökkien toisia autoja. Red berries vei voiton, mutta sekin olisi tylsää litroittain juotuna. Totesimme, että soijakaakao on vaan parasta.

Menimme iltapäiväksi Mucha-museoon. Alfons Mucha oli siis tsekkiläinen taiteilija, joka on tehnyt ihan mielettömän kauniita teoksia. Googlatkaa. Esim. 4 taidetta, 4 vuorokaudenaikaa, 4 vuodenaikaa, 4 kukkaa. Voi. Melkein hullaannuimme museokaupassa, mutta päädyimme ostamaan vain postikortteja ja kirjanmerkkejä.

Sunnuntain hämärtyessä löysimme vielä uuden kasvisravintolan vanhasta kaupungista. Siellä meille viihdettä tarjosivat ruokaa odotellessa itsepäinen lapsi ja koirat, jotka juoksentelivat ympäriinsä ja kävivät kerjäämässä astioidenpalautusluukulla ruokaa.

Ja jotta olisimme toteuttaneet periaatettamme "kuuma suklaa päivässä pitää suklaaähkyn mielessä", kävimme vielä sunnuntai-iltana uudelleen perjantain suklaakahvilassa. Tällä kertaa olimme viisaampia ja otimme vain kaakaot ja macaronit. Chilikaakao lämmitti mukavasti, eikä tullut ähkyä.

Sunnuntai-ilta meni kaupungin kujilla kävellessä ja hotellissa pakatessa. Maanantaiaamuna oli aika väsynyt, mutta sai sitten nukkua bussissa Budapestiin. Kokonaisuudessaan Praha oli ihan symppis, mutta ehkä ei ole syytä palata sinne. Tai että ehkä mun mielestä Budapest vie voiton tunnelmallaan ja rosoisella kauneudellaan. Kuumaa suklaata jään silti kaipaamaan!