Kotoisalla fennougristiikan laitoksella

Täällä ELTEn eli Eötvös Lórand Tudományegyetemin fennougristiikan laitoksella on hyvä olla! Laitos on pieni sekä henkilökunnaltaan että opiskelijamääriltään, mutta se luo vain kotoisan tunnelman. Opintoni alkoivat toissa viikon torstaina (4.9.) varsinaisella orientaatiotapahtumalla, jossa tapasin laitoksen opettajat ja jonka jälkeen oli kaikille vaihtareille suunnattu orientaatiotapahtuma. Löysin i-épületin eli i-rakennuksen helpohkosti ja kipusin ajoissa (kerrankin!) portaita yläkertaan. Vähän jännitti (aika paljonkin), mutta heti Aku Ankat aulapöydällä helpottivat oloa. Täällä mun piti olla!

Opiskelen laitoksella maisterikursseja, mihin on kaksi syytä: 1.) olen maisteriopiskelija (missä vaiheessa musta sellainen tuli?) ja 2.) maisterikurssit on suomeksi. Olen lähes jokaisen uuden tuttavuuden suusta saanut kuulla ihmettelyä, kun olen ensinnäkin kertonut opiskelevani täällä suomea ja toisekseen vielä omalla äidinkielelläni. "Mitäs järkeä siinä on?" yksikin tokaisi suoraan, "No miten se äidinkieli liittyy mitenkään Unkariin?" kyseli toinen. Nojaa, onhan se ehkä hullua, mutta aika siistiä myös! Miks mun ois pitäny jäädä loppuelämäkseni Suomeen vain, koska opiskelen suomea?

Maisteritasolla on aika vähän oppilaita. Jos oon ymmärtänyt oikein, niin kandivaiheessa kaikilla opiskelijoilla on sama fennougristiikan ohjelma, jossa opiskellaan unkariksi. Maisterivaiheessa voi valita linjakseen fennougristiikan, suomen kielen tai viron kielen. Suomen maisteriopiskelijoita on tietääkseni 4.vuosikurssilla kolme ja 5. vuosikurssilla kaksi opiskelijaa. Kursseilla on siis vähän porukkaa ja hyvin keskusteleva ja kotoisa tunnelma. Sekä opettajat että opiskelijat ovat asiantuntevia ja mukavia.


Heti ekana koulupäivänä halusin vähän tutkia laitosta ja tein mahtavan löydön: täällä on könyvtár eli kirjasto! Ovi oli suljettu, muttei lukossa ja astuin sisään. Siellä istui vanhempi mies ja vanhempi nainen, ja luulin häiritseväni heitä läsnäolollani. Pahoittelin heille sekä unkariksi että englanniksi, jonka jälkeen nainen sanoin näin: "Millä kielellä haluat kysyä?" Molemmat puhuivat suomea! Selitin tulleeni katsomaan kirjastoa ja tutustumaan sen toimintaan. Nainen oli eräs opettajista ja esitteli kotoisasti sekä kirjaston arkistomaisia, liikuteltavia hyllyjä (joiden väliin ei olisi kiva litistyä) että miestä, joka paljastui kirjastonhoitajaksi. "Jos kuulet käytävillä puhuttavan, että se [miehen nimi] sitä ja se tätä, niin silloin puhutaan tästä miehestä." Ei tarvinnut ujostella, kun vastaanotto oli näin mukava!

Päädyin suomalaisen kaunokirjallisuuden hyllylle, sekä ihmetellen edelleen suomalaisten kirjojen tulvaa keskellä Unkaria että pohtien sitä, olisiko mulla aikaa lukea jotakin vapaa-ajallakin, pitkästä aikaa! Sain kaksi viikkoa laina-aikaa Mika Waltarin Appelsiininsiemenelle sekä Tove Janssonin Kunnialliselle petkuttajalle. Nyt on jo 50 sivua luettu Waltaria, Suomesta kannettu Reko Lundán voi odottaa.

Välillä on jännä pohtia, ollaanko täällä suomalaisempia tai "suomalaisempia" kuin suomalaiset Suomessa. Kirjastonhoitaja kirjoitti lainaamani kirjat lapulle pienellä käsialalla ja TUOHIpäällysteisellä kuulakärkikynällä, vau? Näin eräs päivä maisteriopiskelijan Kansankulttuuri-kurssin suomi-unkari-sanalistat, jotka olivat täynnä maatalouteen liittyvää sanastoa, kuten "salaoja" ja "kuhilas". Kävin myös toissapäivänä kääntymässä fennougristisessa iltapäivässä, jonka opiskelijat olivat järjestäneet toisilleen. Siellä katsottiin Chisun musiikkivideota, naposteltiin virolaista suklaata, kuunneltiin hantiksi (?) laulettua kansanlaulua ja syötiin KARJALANPIIRAKOITA! Joku ahkera opiskelija oli alusta asti tehnyt taikinan, puuron ja kaiken ja paisteli niitä laitoksen teehuoneessa, VAU. Enhän mä oo itekkää koskaa tehny karjalanpiirakoita! Pitäisköhän mun olla tehnyt? Kuinka moni suomalainen (varsinkaan nuoremmista polvista) on tehnyt? Mitä on suomalaisuus? Jäin pohtimaan sitä, että miten suomalaisuutta esitellään, toistetaan, pidetään yllä ja luodaan ulkomailla, kun varmasti on asiantuntemusta asiasta, vaikka ei eletäkään kyseisen kulttuurin keskellä. Tietty "kulttuuri" itsessään on vaikea käsite ja tuskin löytyy yhtäkään asiaa, joka yhdistäisi joka ikistä suomalaista. Millä perusteella siis valitaan asiat, jotka esitellään osana suomalaista kulttuuria? Ovatko ne niitä tunnetuimpia, stereotyyppisimpiä asioita? Voiko käsitys toisesta kulttuurista jähmettyä johonkin tiettyyn ihanteeseen tai käsitykseen, kun kulttuurin keskellä ei eletä jokapäiväistä elämää? Mikä voisi olla uusi, nuoria suomalaisia sukupolvia yhdistävä tekijä, jos kukaan ei enää osaa tehdä karjalanpiirakoita? Täällä maisteriopiskelijat opiskelevat suomen kieltä ja kulttuuria ja siihen kuuluu osana esimerkiksi niin Suomen nykyhistoriaa kuin vanhaa kansankulttuuriakin. Heistä tulee asiantuntijoita, mutta voiko asiantuntijuutta olla erilaista? Suomalaisuus itsessään ei takaa ainakaan samanlaista asiantuntijuutta suomalaisesta kulttuurista, vai osaisitko sinä, suomalainen, selittää, mikä on kuhilas?