Miltä musta pitäis tuntua? Mitä mun oletetaan sanovan? Mitä te haluatte kuulla, kun kysytte "miten vaihto meni?"? Mitä siihen edes voi vastata? Pitäiskö musta tuntua joltakin? Mun ei ainakaan varmaan pitäis miettiä sitä, miltä musta pitäis tuntua, vaan pitäis keskittyä siihen, miltä tuntuu. Mut äh. Ääh.
Okei. Tulin Suomeen vähän ennen joulua. Lentokentällä olin pian suomalaisten joukossa jonottamassa turvatarkastukseen, odottamassa portilla, lentokenttäbussissa kohti lentokonetta. Ihmiset puhuu ympärillä suomea, minä puhun suomea, mut silti mietin, ollaanko me todella samaa porukkaa, puhutaanko me samaa kieltä. Ahdisti vähän, tuntui liian suurelta pudotukselta olla taas suomalaisten keskellä. Tuntui vähän samalta kuin sen Suomi-kouluvierailun jälkeen. Tuntui siltä, että en oo vielä valmis tähän, en halua olla suomalaisten keskellä. Lentokoneessa tuntui ihan liian helpolta ja siksi oudolta sanoa vain "Hei anteeks, pääsenkö vessaan?". Kun olin viimeiset kuukaudet tottunut puhumaan vieraiden ihmisten kanssa enkkua tai unkaria, suomi tuntui tulevan jostain sisältä, eri ihmisen suusta.
Mua oltiin vastassa Suomessa kentällä. Laukkua odottaessani en ois millää malttanut odottaa enää, mutta sit viimein pääsin rakkaiden luo. Se oli ihanaa. Outoa taas, mutta ihanaa. Sitten tuli joulu, mutta ennen kaikkea oli ihana olla Suomessa, joulu tuntui vain tulevan kaupan päälle.
Joulu meni Haminassa ja Kajaanissa, jonka jälkeen palasin Jyväskylään muuttamaan uuteen kämppään. Uusi vuosi meni muuttaessa ja nyt noin viikon verran on vain saanut olla, rauhoittua, hengittää ilman kiirettä minnekään. Vielä saa nauttia lomasta, aikatauluttomuudesta, olla ihan sekaisin päivistä. On kuitenkin jännää, että alitajuntaisesti kuitenkin käsittelee asioita, vaikka niitä ei aktiivisesti miettisikään päivän aikana. Nyt kun muutto on tehty, on ollut aikaa olla ja ajatella. Sinä aikana on hiipinyt mieleen tunteita ja ajatuksia, joista en oikein tiiä, mistä ne kertovat. Monena iltana on ollut tosi turhautunut olo, viimeisinä iltoina oon ollu vähän maassa. Oon ollu jotenkin selittämättömällä tavalla surullinen, vaikka järkevästi ajateltuna en keksi mitään syytä, mulla on kaikki hyvin.
Niin, vastauksia kysymyksiinne. Vaihto meni hyvin, kaikki meni hyvin, ei sattunut mitään kommelluksia. Ikävä oli välillä tai oikeammin vähän koko ajan, mutta siitä selvittiin. Sain hienoja kokemuksia ja muistoja, oon ehkä toivottavasti muuttunut jotenkin, kehittynyt tietämättäni. Budapestistä lähtiessäni en voinut kuin hehkuttaa vaihtokokemusta facepäivityksessäni, koska ei sellaisessa tilanteessa kuulu ilmaista sitä, että oli koti-ikäväkin välillä tai että oli ihan ok vaihto.
Tuntuu jotenkin järjettömältä sanoa, että mä oon surullinen siksi, että vaihto on ohi. Tai että oon Suomessa. Miks olisin? Musta tuntuu mielettömän ihanalta olla täällä taas, nähdä perhe ja ystävät ja elää uudessa kodissa maailman ihanimman avopuolison kanssa. Nyt mä haluan vaan olla taas täällä ja jatkaa elämää, emmä halua muistella vaihtoa tai Budapestiä. Musta tuntuu, että ei siinä oo mitään käsiteltävää. Ehkä siks myös kysymys "miten vaihto meni?" ärsyttää mua. Ensinnäkin tuntuu toistolta, kun sitä kysellään. Lisäksi tuntuu mahdottomalta vastata tuohon kysymykseen, mitä tähän ees pitäisi vastata? Ihan hyvin? Miten mun elämä meni viimeiset 4 kuukautta? Osaisitko ite vastata siihen?
Ehkä mun ongelma onkin se, että vaihto on vielä niin lähellä. Oon vasta asettumassa takaisin tänne, en osaa vielä tarkastella kaikkea sitä, mitä koin vaihdon aikana. Voiko vai tuleeko tässäkin vaiheessa kulttuurishokki? Tuntuu, että en vielä osaa kirjoittaa vaihtoraporttiakaan. Enkä vielä osaa kyllä hehkuttaa vaihtoa niin kuin sitä kuuluu hehkuttaa: "Vaihto on elämäsi parasta aikaa!" ja mitä vielä.
Älkää ymmärtäkö mua kuitenkaan väärin. Vaihto oli mielettömän hienoa aikaa ja oon iloinen, että lähdin sinne. Kannustan jokaista lähtemään asumaan ulkomaille, jos vain yhtään tekee mieli. En halunnut itsekään jäädä katumaan, etten lähtenyt. Vaihto osoitti mulle, että mä pystyn ja osaan ja voin lähteä, jos mä haluan. Uuteen kulttuuriin ei pääse kovinkaan nopeasti sisälle, mutta silti pienelläkin kokemuksella voi tarkastella omaa kulttuuriaan uusin silmin, etsiä omaa identiteettiään. Emmä tiedä, mitä kaikkea oon oppinut tai kokenut tai miten oon kenties muuttunut, mutta toivon, että se selkiytyy mulle lähiaikoina tai myöhemmin, ehkä pikkuhiljaa. Jos huomaatte mussa jotain uutta, kertokaa se mulle. Se ois mulle tärkeetä.
Voi myös tietysti kysyä, mitä jään kaipaamaan Unkarista, mikä on taas hyvää Suomessa. Ensinnäkin jäin kaipaamaan suurkaupungin massaan katoamista. Täällä Jyväskylässä mua ahistaa mennä yliopiston kirjastolle ja kävellä Kortepohjassa: emmä halua nähä ihmisiä, puolituttuja, olla taas osa tätä. (Haluan nyt painottaa, että tää fiilis ei liity mitenkään siihen, etteikö kavereita ja perhettä ois ihana nähä, koska on. Ootte mulle tärkeintä, mitä mulla on.) Ehkä tää liittyy myös tuohon, etten taas jaksa vastata kysymykseen vaihtokokemuksista. Ehkä en myöskään halua ihan vielä palata vanhoihin rooleihini, ottaa paikkaani yhteisössä. Lainaan nyt itseäni, koska oon näköjään jo kerran marraskuussa kirjoittanut ihan hyvin sen, mitä jäin kaipaamaan Unkarista:
"Ehkä kokonaisuudessaan Suomi-koulu vierailu nostatti kuitenkin ajatuksia, joita en oo tajunnu aiemmin: miten siistii on oikeesti olla kulttuurissa, jossa oot vieras, et ymmärrä kieltä, pitää ja saa oppia joka päivä uutta, on mahdollisuuksia katella ja löytää kaikkea uutta, elämä on välillä "taistelua" ja pienet asiat tuottaa iloa, esim. naapurin kaa keskustelu unkariksi. Välillä on rankkaakin, eikä aina jaksais vieraalla kielellä toimia, mutta pääasiassa sitä täällä vain hengaillaan. Miten ihanaa on olla ilman yhteiskunnallisia velvollisuuksia ja sitoomuksia, ei tartte mennä minnekään, jos ei halua, saa olla yksin. Kukaan ei ymmärrä sun kieltä ja sun kulttuuri on kaikille vieras. se on jotain sun omaa, yksityistä. Se on myös jotain muille erikoista, muut on kiinnostuneita siitä.
Niin. Suomessa kaikki on samaa, tuttua, helppoa, kaikki jakaa sen kaiken kulttuurin sunkaa, sulla on velvollisuuksia. Täällä oon saanu olla kuin lomalla verrattuna siihen kurssien ja muun elämän määrään ja ihmisten määrään, mikä odottaa kotona. Älkää pahastuko, ootte tärkeintä mun elämässä, mutta on se silti erilaista olla ihmisten verkostossa kuin ihan yksin muualla. Erilaista, hyvässä sekä pahassa. Suomeen paluu on ihanaa, mutta kuitenki myös täällä on ihanaa. Tai jotenkin oon vaa melkei koko ajan oottanu kotiinpaluuta ja miettiny sitä kaikkea ikävää, mutta nyt tuli ekaa kertaa sellain että äh, pitääkö nyt jo lähteä. Pitääkö taas alkaa puhumaan suomea ja olla kaikkien ymmärrettävissä, palata pikkukaupunki-Jyväskylään Budapestistä, jossa aina on uusia paikkoja löydettävänä? Ja mun pitää taas olla tuleva graduntekijä, tuleva opettaja, aikuinen, valmistuva. Mun pitää palata Suomen pimeyteen ja kylmyyteen (nii, täällä on ollu semmosta reilua kymmentä astetta, jopa +16 astetta) ja oikeasti alkaa taas kurssihommiin. Tuleeko musta taas stressaava perfektionisti, jolla ei oo koskaan vapaa-aikaa?"
Välihuomautuksena lainauksen viimeiseen lauseeseen sanottakoon, että viime aikojen turhautumisfiiliksiin syynä on käynyt mielessä myös se, että syksyltä sain kaikki hommat tehtyä, kevät alkaa puhtaalta pöydältä ja mulla on ollut kunnon lomaa jo kokonaiset 3 viikkoa. Mulla ei siis oo mitään stressattavaa ollut, ei oo ollut mitään tekemistä. Voiko tää aiheuttaa turhautumista? Enkö mä osaa laiskotella ja olla lomalla? Onko tää pelottavaa? Mulla ois tenttikirjoja, mutta en oo vielä saanu aloitettua. Vielä ois opetuksetonta aikaa viikko, mutta ehkä mä aloitan tenttiinluvun tällä viikolla ja kokeilen, josko turhautuminen häviäis hommien myötä.
Mut nii: mitä olisin halunnut enemmän vaihdolta? Mikä on hyvää Suomessa? Mitä jäin kaipaamaan Unkarista? Heitänpä pienet listat, mitkä ei varmastikaan kata kaikkea.
Mitä jään kaipamaan Unkarista?
- suurkaupunkia ja sen massaan katoamista
- velvollisuuksien puutetta, omaa aikaa, itsenäisyyttä
- uuden oppimista, uusia paikkoja, uusia ihmisiä, uusia kokemuksia
- uuteen kulttuuriin tutustumista
- suomalaisuuden ja oman itsen etsimistä
- tunne siitä, että kaupunki alkaa heti kotiovelta ja mahdollisuus seikkailuun on aina olemassa
- helppoja kursseja
- kielitaidon kehittymistä
- upeat maisemat, hyvä sää, Budapestin ainutlaatuinen tunnelma
- matkustelun helppous, enemmän matkustelua
- halpa hintataso
- Budapestin kylpylät
- rahkapatukat, kylmä hedelmäkeitto
Mikä on ihanaa taas Suomessa?
- perhe, ystävät, rakkaat, ihmisverkostot
- oma koti, tutut paikat
- kaiken tuttuus, kaiken helppous ja se, että tietää, miten toimia
- uudet kurssit, kevään opiskelut, ootan innolla! (Loma on tehnyt tehtävänsä.)
- tuttu kieli
- ruisleipä, Aurajuusto, suomalainen ruoka
- lämpimät, siistit ja kunnolliset talot
- se, että omalla polkupyörällä pääsee nopeasti ja kätevästi paikkoihin
- tunne siitä, että saan taas olla osa Suomi-elämää, olla kärryillä ja paikalla
Lopuksi täytyy kuitenkin vielä tunnustaa, että lentokoneessa itkin koneen lähtiessä Budapestistä, en sen Suomeen laskeutuessa. Helsinki-Vantaan valoja katsellessani tuntui vain oudolta ja makustelin sanoja Suomi ja koti. Koti. Koti. Sillä hetkellä en oikein tiennyt sanan merkitystä tai jotenkin tuntui oudolta palata vanhaan ja tuttuun. Budapestissä lentokenttä on sen verran lähellä keskustaa, että lähtiessämme ihastelin Budapestin valoja ja bongailin tuttuja paikkoja. Gellert, Linnavuori, Tonava. Mietin, miten upeeta on tuntea joku alun perin vieras paikka niin hyvin nyt, että pimeällä voi valoista päätellä tutut paikat.
Haluan kuitenkin vielä lisätä toiseen listaan yhden asian. Ihanaa, ehkä jopa parasta Suomessa on tunne siitä, että kaikki on nyt tässä. Mun ei tarvitse enää odottaa mitään tai ketään, ei tarvitse tuntea koti-ikävää. Mun ei tarvi enää lähteä minnekään, mä oon kotona.
.JPG)
