Ajanpuutetta ja ikävää

Tällee iltaisin, pitkän ja väsyttävän päivän jälkeen tuun kotiin ja istun koneelle. Pitäis tehä hommia, pitäis lähtee kattomaan kaupunkia, pitäis tavata uusia ihmisiä. Kuitenkin tuntuu, että päivisin kursseilla ja ihmisten kanssa jaksaa tsempata, vetää jonkinlaista iloista roolia ja olla kiinnostunut, ja on kyllä siis oikein kivaa! Nautin kursseistani ja opiskelusta. Mutta kun iltaisin ei tartte, en jaksa lähtee minnee, kuhan oon. En jaksais lähteä, toisaalta yksin ei huvita lähteä, enkä jaksa kysellä ketään. Jumitan väsyneenä, enkä silti koskaan onnistu menemään ajoissa nukkumaan.

Ehkä tähän epähuvittuneisuuteen vaikuttaa myös ikävä. Varsinkin väsyneenä se iskee. Mut ei mulla oo ikävä Suomeen. Tai siis ei kai sillä paikalla niin väliä. Siis loppupeleissä. Tai onhan kaikki siellä helpompaa, kun osaa kieltä, eikä väsytä kaikki se päivän selviytyminen ja uudet asiat. Mut ennen kaikkea kaipaan teitä ihmisiä. Tai todennäköisesti joihinkin ystäviin pidän nyt yhtä paljon yhteyttä ja näen yhtä usein kuin jos olisin Suomessa. Silti Suomessa ihmiset ovat paljon enemmän tavoitettavissa, tapaamiseenkin on mahdollisuus. Täällä on vähän yksinäinen fiilis, kun ei ole vielä syntynyt mitään hengausporukkaa ja kavereita on muutamia. On ihana tietää, että moni teistä on tulossa tänne.

On jännää kans pohtia, millainen oon. Tai emmä oo pitäny itteeni mitenkää hitaasti lämpiävänä, mutta ei mulla vielä oo montaakaa vaihtarikaveria, joidenkaa voisin hengailla. Yks saksalainen, yks ranskalainen, unkarilainen tuutorini. Sitte oon välillä kämppiksen ja sen jengin kaa hengaillu, mutta ei se tunnu omalta. Tai että oonkohan jo myöhässä? Oisko sen orientaatioviikon bileiden aikana pitäny ettii jo ne omat tyypit? Onk kaikilla jo omat porukat? Pitäiskö mun juosta bileissä tapaamassa ihmisiä? Arvostan kyllä enemmän muita aktiviteetteja ja ihmisiin tutustuminenkin on helpompaa muualla kuin baarin melussa. Silti niitä bileitä tuntuu riittävän...

Nii, jotenki oon tähän mennessä aatellu, että mun on helppo tulla kaikkien kaa toimeen ja hengata ja jutella tuntemattomille. Taisi joku mun kaveri tästä sanoa, että on ajatellu mut kans jotenki tosi sosiaalisena. Mutta täällä, emmä tiiä. Välillä vaa on ihmisiä ympärillä, enkä tunne niistä ketään ja ois vaikka koko maailma juteltavana, mutta ei vaa keksi sanottavaa ja en vaa jaksa. Äh. Ja emmä jaksa juosta joka ilta bileissä. Varmaa joka illalle vois löytää tekemistä joko valmiit bileet tai ite järjestää, mutta emmä jaksa. Haluan olla kotona, tehä ruokaa, hengata rauhas, jos oon jo koko päivän juossu kursseilla. Äähh. Pitäis nyt vaa ottaa itteää niskasta kiinni ja kutsua ihmisiä tekemään jotain. Ei kai kukaan kotoa tuu hakemaan.

Ja kaukosuhde. Hurraa facebookit, skypet, sun muut, kiitos niistä. Mutta ei se silti riitä, haluan sen toisen ihmisen lähelle. Kuulumiset pitää jakaa vain kirjoittamalla (mitä ei sitäkään aina jaksa, anteeksi) tai puhumalla silloinkin, kun haluaisi vaan maata toisen kainalossa hiljaa. Ja se, että jos teen jotain täällä, niin ei ole ketään, kenen kanssa jakaa kaikki. Tylsistä museoretkistäkin tulisi paljon hauskempia, kun yhdessä tulee kommellettua ja keksittyä hauskoja juttuja. Vähän sama kuin reissun alussa aloittamani (matka)päiväkirjan kanssa. Yksityisen päiväkirjani sivut eivät täyty hauskoilla jutuilla, kun niitä ei osaa nähdä tai luoda samalla tavalla kuin jos olisi jonkun toisen kanssa liikkeellä. Kirja on jäänyt aika tyhjäksi. Enkä runojakaan oo osannut kirjoittaa yhtään. Pää on päivän jälkeen niin täynnä kaikkea tai niin väsynyt, ettei runosuoni pulputa.

Se, että on jossain kaukana, on tullut myös uniin. Oon muutamana yönä nähny painajaisia pahimmista peloistani, joita en tässä ala luettelemaan. Varmaan jotenkin alitajuntaisestikin miettii, että jos Suomessa kävisikin jotain, enkä ois paikalla. Se ois kauheeta.

Ehkä tän kaiken alkuosion valituksen voi tiivistää näin: on vaan niin ikävä, ettei mikään huvita.

Sit välillä iskee myös fiilis, että apua, syksy on tosi lyhyt, eikä ehi mitää. En oo vieläkää tutustunu koko kaupunkii ja turisteillu tarpeeks, en ees kylpylässä käyny! Olis sittenki sillon ekan viikon aikana pitäny turisteilla kunnolla, niin olisi sekin "suoritettu". Ja nyt jo tuntuu, että en ehi matkustelee niin paljon ku haluisin, se on sääli. Tai jotenkin viikonloput vaa menee ja ne ois tälläselle ärsyttävän tunnolliselle opiskelijalle ainoa mahdollisuus lähteä. En vaa saa aikaseks suunniteltua ajoissa ja tuntuu just, että riittää täälläkin tekemistä. Varmaa jälkikäteen sit kaduttaa, ääh. Toisaalta kuten kämppikseni on ilmaissut, ehkä tästäKÄÄN asiasta ei kannattais ottaa stressiä. Ei kannata ajatella suorittamisena. Menee kun ehtii, eikai se Eurooppa minnee karkaa. Voihan sitä aina palata tänne ja matkustella ympäriinsä.

"Emmä ehdi mitään" -fiilis iskee myös näin iltaisin pienemmässä mittakaavassa, kun tosiaan pitäisi opiskella ja tehdä hommia, mutta vielä motivaatio itsenäisiin hommiin pitäisi kaivaa jostain. Vinkkejä? Aika vaan valuu, päivät ja illat vaan kuluu, enkä saa tehtyä mitään. En nähtyä kaupunkia, enkä opiskeltua. ÄÄ.

Oon myös miettinyt, että suoritanko nyt tätä vaihtoakin vain? Elänkö kuin väliaikaa, ootanko jo Suomeen paluuta liikaa? Tai emmä muuten, mutta parisuhteen kannalta haluisin olla siellä. Tai samassa paikassa siis. Täytyy myös myöntää, että Korppi on ollut kaveri ja eHopsia olen välillä setvinyt ja keväälle valinnut liikaa kursseja ja niitä ootan. ÄH. Onkohan sitä koskaan tyytyväinen? Kaikkialla on kaikkea mielenkiintoista ja haluan kokea kaiken, mutta koska omat rajat tulevat vastaan, lamaannun, enkä sit saa mitään aikaseks. Näinkö se menee?

Onpa negatiivista, anteeks. Oikein romaani. Saanen huomauttaa, että oon nytkin väsynyt ja ehkä pirteänä en kehtais ees julkaista näin surkeasti ja epäloogisesti kirjoitettua tekstiä. Ja niin: EI tartte nyt kenenkää huolestua siellä, kyllä mä pärjään. Kerrottiinhan jo keväällä vaihtoinfossakin, että juu, joskus tulee ikävä ja juu, joskus alkuhuuman jälkeen iskee toisenlaiset fiilikse ja juu, teille kaukosuhteissa eläville tää tulee olemaa vaikeempaa. Että joo, tiiän, että nää on fiiliksiä, kuuluu kaikki tähän, loppuvat aikanaan, joulu on ennen kuin huomaankaan, tulee parempia päiviä, kaikki on oikeasti hyvin ja väsyneenä kaikki tuntuu paljon paremmalta. Kattokaa nyt, osaan lohduttaa itteeni. Ei siis hätää. Kuhan vain haluan kertoo tänki puolen tästä, koska ois epäreilua teitä kohtaan kirjoittaa vaan upeista maisemista ja jännistä jutuista. Haluan myös, että tiiätte, että kaipaan teitä. Kaipaan sitä, että on aina lounasseuraa, tuttuja kasvoja tulee vastaan kaupungilla ja asiat voi jakaa jonkun kanssa. Kaipaan sitä, että teiän kaa voi vaan olla, tunnette mut, eikä aina tartte ees sanoa mitään.