Kielikylvyssä!

Täällä sitä ollaan kuin kielikylvyssä - joka päivä, useampaa kieltä. Jo itsessään täällä olo ja eri kielillä selviäminen on mahtavaa, mutta kun vielä esimerkiksi SLA-kurssilla (se toisen kielen omaksumiskurssi) käsitellään toisen kielen oppimista, niin saa lisää ajatuksia. Tässä siis vähän koontia.

ENGLANTI:

Oon pärjänny hyvin täällä. Melkein yllättävän hyvin ymmärrän ja osaan kursseillakii, pystyn keskustelemaan. Ennen vaihtoa vähän jännitti, mitä tulisi enkuksi opiskelusta, kun en oo oikeen koskaan lukenu enkuks kirjoja (en kaunokirjallisuutta enkä akateemista), saati opiskellu. Oon ylpee itestäni! Välillä sitä ei ees aattele puhuvansa enkkua ja se tulee yhtä kätevästi kuin suomi, välillä melkein aattelee puhuvansa suomea. Tai sekoittelee niitä. Ei tietty aina muista kaikkii sanoja, eikä kaikki sanat oo tuttuja, mutta pääasiassa kielitaitoni on hyvä ja kehittyy. Eikä kaikkea tartte ymmärtää, jos pääpointin saa! Oon saanu itsevarmuutta kielitaitoon. Ehkä pitäisi Suomessakin kielenopetuksessa valaa oppilaisiin rohkeutta puhua, eikä vaan painottaa oikeakielisyyttä.

Alun perin mietin vaihtoonlähtöä jonnekin enkunkieliseen maahan. Luulen, että tää oli kuitenkin onni näin, koska näin ollen kukaan ei puhu enkkua äidinkielenään, eikä munkaan tartte olla siinä pro. Samalla pääsen tutustumaan johonkin uuteen kieleen ja oppimaan sitä! Olemme SLA-kurssilla pohdiskelleet toisen kielen omaksumista ja esimerkiksi natiivipuhujan ja lingua francan käsitteitä, lähinnä enkun näkökulmasta. On ollut helpottavaa tajuta, ettei kielenoppija voi eikä hänen tarvitsekaan koskaan oppia puhumaan kuin natiivi, puhumaan "täydellisesti" kieltä, joka ei ole hänen äidinkielensä. Oma äidinkieli vaikuttaa taustalla joka tapauksessa. On tietty ongelmallista puhua natiivipuhujasta, koska ei kukaan äidinkielinen puhujakaan puhu tai osaa äikkäänsä täydellisesti. On siis absurdia vaatia kielenoppijalta jonkin täydellisen kielitaidon saavuttamista.

On myös jännää pohtia enkkua lingua francana. Luennoitsija kertoi meille, että tällä hetkellä enkkua puhutaan niin paljon lingua francana (siis yhteisenä kommunikointikielenä, lingua franca ei ole kummankaan osapuolen äidinkieli), että viidestä enkunpuhujasta neljä puhuu äidinkielenään jotain muuta. On siis hassua olettaa, että kaikki enkunoppijat tulevat kommunikoimaan jonkun enkkua äidinkielenään puhuvan kanssa, koska on todennäköisempää joutua tilanteeseen, jossa enkku on lingua franca eli ei kummankaan äikkä. Eli miksi edes tavoitellaan natiivin kielitaidon tasoa, miksi natiivi on se vertailukohta? Toisen ymmärtäminen ja kommunikaation sujuminen tulisi olla etusijalla.

Olikin sitten hassua, että sillä Intercultural communication -kurssilla pidin esitelmän ja opettaja huomautti esityksen jälkeen ääntämyksestäni. Kuulemma minun pitäisi päättää, haluanko puhua britti- vai jenkkiaksentilla. Jaaha. Jotenkin tosi hassu kommentti, miksi pitäisi? Olen suomalainen ja puhun enkkua omalla tavallani. Meni siis tämä kommentti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

UNKARI:

Osaan vähän. Onnistun jo apteekissa ja kahvilassa asioimaan unkariksi, pyrin käyttämään sitä niin paljon kuin mahdollista. Varsinaisesti keskusteluja mun unkarin taidolla ei vielä käyä, koska ei oo niin paljon taitoa ja pisimmät puhejaksot tulee unkarin kielikurssilla, jossa voi turvallisesti mokata. Paitsi hei, kyllä mä kerran naapurin kaa keskustelin! En kaikkia sanoja osannu, mutta keskusteltii, missä asunnossa asun, mitä teen ja missä opiskelen ja semmosta. Tuli niin hyvä mieli! Välillä on kuitenkin liian helppo turvautua enkkuun, koska jos aloittaa unkariksi, eikä ymmärräkään vastausta, niin pakko jatkaa englanniksi. Ehkä pitäisi komentaa itseään yrittämään unkariksi.

Unkarin kielikurssi on kaks kertaa viikossa, onneks. Vähän tehokkaampaa kuin vain kerran viikossa. Kun kurssi alkoi, olin ihan pihalla. En tajunnu mitään, kun opettaja puhuu vain unkaria. Vähän turhauttikin, kun oletin enkkua apukieleksi, mutta sitä ei juurikaan käytetä. Onneks muutki opiskelijat on pihalla ja jo tokalla tunnilla syntyi innostus siitä, että hei, haluankin kokeilla sanoa tän unkariksi, ilman enkun apua. Esimerkiksi ope kannusti mua ekoilla tunneilla selittämään sanan "juna" unkariksi. Siinä sitte muutamalla sanalla koetettiin, kuten "ei auto, ei ratikka, ei bussi, ei metro, se on pitkä, matkustaa".

On ollut myös mahtavaa, kun kurssiamme on opettanut opeharjoittelija. Tulee oma viime vuosi mieleen s2-harkan parissa, nyt vaan ite istun oppijan penkissä. Samalla kun seuraan opeharkkaa, opin itekin opettamisesta. On todellaki välillä tuntunut siltä, että on ihan vailla kielitaitoa (mikä on mielestäni arvokas kokemus tulevalle s2-opelle), mutta onneks tunneilla kokee myös onnistumisen iloa ja huomaa, että tajuaa juttuja. On ollut myös hauska tarkkailla opeharkan opetusmenetelmiä, ja on ollut ilo huomata, että ne on aika samanlaisia kuin mitä meitä kannustetaan käyttämään esim. s2-opetuksessa. Jes! Toisaalta tunnit painottuvat toisinaan aika lailla kielioppiin, kun itse toivoisin enemmän käytännön kielitaitoa, kuunteluharjoituksia ja oikeita keskusteluja.

Nyt vaan harmittaa vähän se, että olen liiankin laiska käyttämään unkaria tuntien ulkopuolella. Vaihtareiden kanssa puhuu enkkua, unkarilaisten suomenopiskelijoiden kanssa suomea. Hmm. Ehkä pitäisi ottaa itteään niskasta kiinni!  

SUOMI:

Käytän suomea paljon, varmaan liikaakin. Sitä tulee niin käytettyä kotona kämppiksen kaa kuin koulussakin muiden suomalaisten vaihtareiden, CIMO-harkan, suomen laitoksen opettajien ja unkarilaisten suomenopiskelijoiden kanssa. Enkunkielisillä kursseilla teen muistiinpanoja niin suomeksi kuin enkuksikin. Unkarin tunneilla puhutaan unkaria, välillä enkkua muiden oppilaiden kanssa ja sitte vielä ajattelen ja teen muistiinpanot suomeksi. Pitkän päivän jälkeen on helpottavaa tulla kotiin ja puhua suomea. Tuntuu, että omalla äikällä pystyy ilmaisemaan itseään paremmin, eikä tarvitse nähdä niin paljon vaivaa. Syntyykö vuorovaikutusyhteys helpommin omaa äidinkieltä puhuvien ihmisten kanssa? Toisaalta pitäis ehkä nähdä vaivaa toisinaan, ei kai ollut tarkoitus tulla Unkariin puhumaan suomea. 

VIRO:

Mulla on viron alkeiskurssi, se on mahtavaa! Osataan nyt perusfraaseja ja sanoa vaikka: See on naine. See on mehe koer. Osataan siis peruslauseita, nominatiivia, genetiiviä ja monikkoa. Ei tässä syksyn aikana vielä kovin pitkälle päästä, mutta on kiva päästä tutustumaan tähän lähisukukieleen. Suomen osaamisesta on suuri apu, vaikka toisaalta ei saakaan haksahtaa siihen, että viro toimii ihan samalla kaavalla. Open mukaan suomalainen ymmärtää noin 70% virosta, ja kaikki tietävät nämä perusmokat: nakki - viineri, häät - pulmapäev jne. Mielestäni uuden kielen opiskelussa kielen ääntämisen harjoittelu ja sen ymmärtäminen tekee paljon. On tavallaan hauskaakin opetella lausumaan tutut konsonantit uudella, vieraalle kielelle ominaisella tavalla. Esimerkiksi viron L on heleämpi kuin suomen L jne. Kaiken kaikkiaan kielten läheisyys ja ymmärtäminen tekee viron kielestä hassun kuuloista, jotenkin se on vaan tosi söpö kieli! 

YLEENSÄ:
Joskus tulee tilanteita, joissa tulee käytettyä montaa kieltä yhtä aikaa. Esimerkiksi kävin yks sunnuntai vaelluksella ja sieltä palasimme junalla. Junan konnari ei puhunut enkkua, eivätkä muut vaihtarit oikeen unkaria. Minä, vajavaisella ja yllättävän riittävällä unkarillani, pääsin toimimaan tulkkina. Siinä sitten konnarin kanssa puhuin unkaria, kun muille vaihtareille selitin enkuksi, mitä maksaa ja miten toimia. Kielet kyllä sekosivat vähän, kun aloitin kysymään eräältä vaihtarilta suomeksi hänen ikäänsä. Kokonaisuudessaan selvisimme tilanteesta hienosti ja tunsin itseni voittajaksi!

Varmaan voisi kieliä, niiden käyttöä ja oppimista pohtia vielä enemmänkin. Julkaisuinto kuitenkin pisti minut laittamaan tämän ulos tällaisena. Jos tulee hyviä ajatuksia tai kysymyksiä mieleen, niin heittäkää kommentteihin!

Puolassa (ja Slovakian tienposkessa) 3.-5.10.2014

Heii! Reissusta on jo useampi viikko, mutta haluan vielä kertoa siitä. Viimeinkin pääsin ulkomaille täältä Budapestistä käsin, jee! Oli tosi kivaa päästä jonnekin, kun sitä matkustamista oon oottanut tältä vaihdolta ja ehkä loppupeleissä se jää aika vähäiseksi. Nyt siis pääsin. Otsikko enteilee jo jotain, mutta aloitan alusta.

Päätös lähdöstä tuli aika ex tempore (kirjoitetaanko tää yhteen vai erikseen?). Olin tulossa tiistaina jumpasta metrossa (siis ei jumppa ollut metrossa, tajuutte kyl), kun selasin facea ja huomasin, että tulevan viikonlopun Puolan matkalle on vielä yks lippu jäljellä. Innostuin, juoksin kotiin toivoen lipun pysyvyyttä ja OSTIN sen! Wuhuu! Hyvä fiilis. Ei oikeastaan tarvinnut valmisteluja, mitä nyt rahaa nostin ja repun ostin. Viimeiseen iltaan se pakkaus menis kuitenkin, olis reissua suunniteltu jo pidempään tai ei.

Matka alkoi perjantaina 3.10. Piti olla aamukasilta Népligetissä Planetariumin eessä, josta bussit lähti. Olin ennen kuutta herännyt, tehnyt eväät ja juossut seiskaksi Oktogonille, jossa piti tavata muutama mukaan lähtevä vaihtari. Jotain tapahtui ja väärinymmärryksen takia nähtiin vasta lähtöpaikalla. Luulin niitä ohareiksi, mikä tuntui vähän ikävältä, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Viikonloppumatkan suuntana oli Krakova, jossa vietettäisiin perjantai ja lauantai. Sunnuntain kotimatkalla kävisimme Auschwitzissa, keskitysleirimuseossa. Matkan järjesti joku järjestö (StudentTripNetwork) ja reissulle oli Facebookin mukaan lähdössä noin 280 vaihtaria ympäri Unkaria, huh. Budapestistä lähti ainakin 2 kaksikerroksista bussia, me tosin vasta jälkimmäisessä. (Oi olisinpa valinnut sen ensimmäisen...) Lähtöpaikalla piti olla kasilta, matkaan lähdettiin vasta kympiltä, äh. Bussissa yritin nukkua, mutta se on nyt aina semmoista. Vieressä istui joku brasilialainen poika, jonka olkapäälle rojahtamista torkkuessani piti varoa.

Välillä kattelin maisemia bussin ikkunasta. Unkarin maaseutu, vuoria kaukaisuudessa ja puita, joita kaikkia peittää joku köynnös, että muodostuu verhoja, lehtimajoja, sademetsäfiilis. Mielikuvitukseni laukkasi ja jos ite oisin menninkäinen, ni ainaki eläisin Unkarin sumuisilla vuorilla.

Tässä joku kykkii kurpitsamaallaan.

Vielä Unkarin puolella pysähdyimme jonnekin pienelle kämäiselle huoltoasemalle. Komennettiin kaikki vessaan, koska seuraava pysähdys olisi vasta 3 tunnin kuluttua (yea right..). Sinne pienelle huoltoasemalle me kaikki kaksikerroksisesta bussista ängettiin. Siinä ihmiset osti täytepatonkei ja vettä, jonotettiin vessaan. Kiitin jo tässä vaiheessa itseäni loistavista eväistäni. Lue lisää, niin tiedät, miksi.

Vessajonossa oli aikaa miettiä. Mistä johtuu, että naisten vessaan on aina pidempi jono? Koska miehet on nopeampia kusemaan seisaaltaan, eivätkä peilaile? Ja kamoon, miksi vessat edes jaetaan vielä nykyisinkin sukupuolen perusteella? Samaa siellä kuitenkin tehdään. Jos joskus on ollut hyväksyttyä jakaa vessat (ja kaikki muu) ihonvärin perusteella ja nyt se tuntuu vaan naurettavalta ajatukselta, niin miksi nykyisin vielä jaetaan vessat (ja muukin elämä) sukupuolen perusteella? Eikö se oo ihan yhtä kökköä? Vessajonossa oli kuitenkin ilo huomata, että ihmisillä on järkeä. Siinä kun naistenvessan jono oli huikea ja miestenvessa tyhjä, niin onneks alettiin käyttää sitä toistakin. Ois ollu vaa typerää jonottaa vaan toiseen vessaan, kun toinen on tyhjillään. Oli myös hauska seurata ihmisten käyttäytymistä, kun oli naisia ja miehiä jonossa ja naisia miestenvessassa. Miehet tulivat paikalle ohittaen naisten jonon, odottivat vessan vapautumista ja sieltä tuleva nainen oli vähän hämmentynyt ja häpeissään naureskeli, kun näki miehen odottavan vessaan pääsyä. Ihan kuin ois jotain kiellettyä tehnyt. Mietin kans, oisko miehillä ollut etuoikeutta "omaan" vessaansa, oikeutta ohittaa naisten jono, joka käytti kumpaakin vessaa.

Lyhyestä virsi kaunis: elämä ois helpompaa, jos ois unisex-vessat. Tosin silloin jäisimme ilman tällaisia jänniä pohdintoja.

Jatkoimme matkaa läpi maaseudun. Täällä ei ilmeisesti tunneta sanaa MOOTTORITIE, meiän koko matka kulki mutkaista maantietä, vuorten ja metsien keskellä, pikkukylien läpi. Hitaus turhautti toisinaan, toisaalta ois jääny hienot räpsykuvat maisemista ottamatta. Oli kaikki vihreää, vuoria, paanukattoisia taloja, vähän ränsistynyttä, mutta söpöä. Pimeässä ajettaessa aistii, kuinka vuorilta laskeuduttaessa menee korvat lukkoon.

Kuivunut auringonkukkapelto alla.

Ruukki! Suomi edustaa Slovakiassa!

Slovakian kylissä näkyi oudon värisiä taloja turkoosista oranssiin ja vaaleanpunaiseen.

Stopin jälkeen en osannut enää nukkua, kuhan hengasin ja kuuntelin edessä istuvien tyttöjen keskustelua esimerkiksi kodittomista. Minkälainen on muuten maa, joka ei pidä huolta kansalaisistaan, vaan antaa ihmisten nukkua kaduilla? Budapestissä on aika paljon kodittomia, kuitenkaan ei kuulemma niin paljon kuin aiemmin. Nykyinen hallitus on toimillaan ajanut kodittomat pois näköpiiristä (ks. esim. http://yle.fi/uutiset/unkarissa_asunnottomat_haadetaan_paakaupungin_kaduilta/6906272). Tulee aina vähän paha mieli ja huono omatunto. Miten päätyy kodittomaksi? Millaista on elää kaduilla? Onko kodittomilla vaihtoehtoa? Entä kun tulee talvi? Välittääkö kukaan, jos kadulle kuolee? Yleensä kadulla näkee vanhoja miehiä, ei sentään lapsia. Kerran näin kaksi koditonta nukkumassa lusikassa.

Aika pian meiän huoltoasemapysähdyksen jälkeen ylitimme rajan ja olimme Slovakiassa. Pian sen jälkeen (noin yhden aikaan) pysähdyimme levähdyspaikalle eli pienen aukion laidalle, jota ympäröi vain metsä. Käytännössä tienposkeen keskelle ei mitään. Kukaan ei antanut mitään yleistä infoa. Bussista pääsi ulos, jos halusi. Matkanjärjestäjät rupesivat jakelemaan ihmisille kotitekoista pálinkaa (kauheaa unkarilaista viinaa), ehkä siitä olisi jo voinut aavistella, että ehkä ei ihan heti olla lähdössä. Olimme siis jämähtäneet hajonneet bussin kanssa keskelle Slovakian metsiä. Minä nukuin.

Herättyäni menin ulos, siellä sumplittiin hostelli- ja huonejakoja. Huomasin, että tosi monet ovat lähteneet reissuun isolla porukalla, tuntevat toisiaan hyvinkin. Ite lähin yksin, vaikka reissuun sattuikin muutama tuttu, joiden huoneeseen sitten pääsin. Koko reissun ajan oli vähän yksinäinen fiilis, ja en ehkä tällaiselle järjestetylle matkalle enää lähde näin valtavalla porukalla monesta syystä (esim. iso jengi liikkuu hitaasti, ei saa tehdä itsenäisiä päätöksiä jne.). Olisko mun pitäny olla ekojen viikkojen bileissä aktiivisempi? Ei mulla oo mitää jengiä, hengailukavereita on muutamia, joita näen harvoin. Ehkä oon enemmän sellainen, että haluan oppia tuntemaan ihmiset henkilökohtaisesti. En osaa hengata jengeissä, joissa heitetään koko ajan läppää ja piikitellään toisia keskustelematta oikeasti. Tai ehkä jengeissä se tutustuminen tapahtuu eri tavalla, joka ei oo mulle luontaista. Mun käsitys ystävyydestä on erilainen.

Aika kului, tunnit kuluivat. Osa hengasi ulkona, osa nukkui huonoilmaisessa bussissa. Bussikuskimme yritti korjata bussia. Sitten peräämme pysähtyi toinen saman järjestetyn matkan vaihtaribussi, jonka kuski yritti auttaa korjauksessa. Sitten alkoivat huhut kiertää. On tulossa toinen bussi hakemaan meidät. On tulossa ihan pian mekaanikko, joka korjaa tän bussin. Näitä pyöriteltiin, käytiin puskapissillä, syötiin eväitä, järjestäjät(kin) joivat kaljaa. Jotkut istuivat maassa ja pelasivat ristinollaa (joka on kuulemma hollanniksi "voi, juusto ja munat", jos suoraan käännetään). Kellään ei ollut hajua, kauan vielä odotellaan. Turhautumiskäyrä alkoi nousta.

Siinä ulkona sitten ne pelailijat keksi uuden leikin, johon lähtikin iso jengi ihmisiä. Kepinpätkä toimi mikrofonina, kun piirissä mikki kiersi ja piti esitellä itsensä, kertoa kotimaansa ja odotuksensa reissua kohtaan. Jokaiselle annettiin aplodit, tunnelma kohosi. Tokalla kierroksella piti esitellä oma kotimaansa. Espanjalaiset tanssi flamencoa, jotkut lauloivat. Vuorollani menin ringin keskelle ja sanoin, että aina kun "heitän löylyä", muiden piti sihistä kuin kiuaskivien. Minä keskellä toimin saunojana.

Draamaopettaja minussa hihkui ja tän leikin jälkeen ehdotinkin, että mulla on uusi leikki, joka vaatii keskittymistä. Rinkiin tuli varmaan 25-30 vaihtaria ja opetin heille läpsy-viestin. Näin se menee: laitetaan yksi läpsy viestiksi eteenpäin ringissä. Viesti laitetaan aina seuraavalle viereiselle tyypille, paitsi kahdella läpsyllä vaihtuu suunta. Vähän siinä leikki muokkautui, mutta hyvin kaikki sen oppivat ja oli mahtavaa seurata! Mokanneet eli pelistä pudonneetkin jäivät seuraamaan, kuka voittaa läpsyn, ihmiset jaksoivat keskittyä, eikä kukaan julkisesti ainakaan nurissut "lapsellisista leikeistä". Tuli tosi hyvä mieli. Näköjään draamakasvatuksen opinnoista voi mitä ihmeellisimmissä tilanteissa olla hyötyä!

Alkoi tulla vilakka ja väsymys. Tässä vaiheessa oltiin seisottu tienposkessa jo 4 tuntia, ilman tietoa tulevasta. Ihmiset palasivat bussiin, pienoinen kapinahenki alkoi nousta. Alkoi kiivas keskustelu siitä, kuka haluaisi mieluiten palata takaisin Budapestiin (joka todennäköisesti oli lähempänä kuin Krakova) ja saada rahansa takaisin, kuka haluaisi Krakovaan joka tapauksessa, vaikka vaatisikin osaa rahoista takaisin. Pohdittiin, oliko järkevää mennä Krakovaan, kun perjantaina ei enää ehdittäisi mitään. Kukaan ei halunnut korvaukseksi ruokaa tai viinaa, vaan rahaa. Kritisoitiin asioiden toimimattomuutta ja hitautta, vaikka oli luvattu bussinkorjaaja jo aikoja sitten, vaikka tietysti muistettiin, ettei ollut järjestäjien vika. Kaikki janosivat tietoa.

Yllätyin ihan, kun kello kuusi pääsimme liikkeelle. Me oltiin lopulta saatu mekaanikko, joka korjasi bussimme. Vau, viisi tuntia siinä menikin. VIISI TUNTIA. Enpä ole ennen käynytkään Slovakiassa, hauska (tai "hauska") ensikäynti tämäkin. Milloin itse olette käyneet viimeksi Slovakiassa puskapissillä? Liikkeelle lähdettyämme meille kerrottiin, että tänään on bileet (eipä paljoa lohduttanut) ja että Krakovaan on vielä 5 tuntia. Alun perin Krakovassa piti olla noin klo 17, nyt arvion mukaan noin klo 23. Koska oli pakko pysähtyä syömään jossakin Puolan pimeydessä ja koska kaksikerroksinen bussi täynnä nälkäisiä ihmisiä ei saa lämmintä ruokaa puolessa tunnissa, pääsimme hostelleille lauantaina klo 00.40. Eipä siinä paljoa mulla ainakaan ollut bilefiilistä, vaikka moni lähtikin vielä meille mainostettuihin bileisiin. Uni maittoi.

Täytyy vielä mainostaa loistavia eväitäni! Monet ostivat sieltä ekalta huolto-asemalta täytepatonkeja, eikö niillä oikeasti ollut mukana mitään? Minä luulin liioitelleeni eväideni kanssa, kun olin ottanut sämpylän, couscous-halloumi-salaattia, banaanin, vettä, soijakaakaoo, mehua, omenan, myslipatukan, 2 levyä suklaata ja puolen kilon pähkinäsekoituksen. No ehkä se oli vähän liioiteltua, koska eväitä jäi ylikin, mutta ainakaan ei nälkä yllättänyt missään vaiheessa!

Hostelleja oli useita, mä tuttujeni kanssa mentiin Tramp-nimiseen. Se oli siisti ja viihtyisä. Seinällä oli pullonkorkeista tehty koriste, aika hauska. Verhot näyttivät vanhojentanssipukukankaalta.

Lauantaina saimme loistavan hostelliaamupalan, jonka jälkeen lähdimme ohjatulle, useamman tunnin kaupunkikierrokselle. Kuulimme Puolan ja Krakovan historiaa ja jänniä juttuja, joita en enää muista. Tsekatkaa Krakova Wikipediasta.

Krakova on ollut joskus Puolan pääkaupunki, nykyisin sitä pidetään kulttuuripääkaupunkina.

Kiersimme Krakovan vanhaa kaupunkia, joka muureineen toi mieleen Tallinnan. Samalla oli ripaus Tukholmaa, Keski-Eurooppaa ja slaavilaista kulttuuria. Kokonaisuudessaan Krakova oli oikein viehättävä kaupunki, suosittelen vierailemaan.

Meille kerrottiin, että ennen vanhaan Puolan kuninkaille on valittu puolisot ja tuleva puoliso on nähty vasta vihkiäisissä. Kerrottiin myös jostain kuninkaasta (en muista nimeä), joka piti tulevaa vaimoaan niin rumana, että halusi peruuttaa häät. Lopulta häät saatiin ja kuningatar pullauttikin maailmaan vissii 13 lasta, joista moni naitiin toisiin eurooppalaisiin hallitsijasukuihin. Opas kertoi, että puolalaista verta on siis nykypäivänäkin ihan pikkuriikkisen vähän joka puolella Eurooppaa.

Tässä alla on Mariankirkko, joka hallitsee vanhan kaupungin suurta aukiota.

Torin laidalla on myös Verkahalli, josta saa nykyisin kalleimmat turistikrääsät.

Kattokaa tätä iloa. Minäkin haluan olla pieni ja säikytellä lintuja huolimatta maailman suruista.

Tässä alla on taideteos, jonka taiteilija lahjoitti Krakovan kaupungille ilmaiseksi sillä ehdolla, että se pystytettäisiin vanhan kaupungin aukiolle. Eka kaupunki oli vähän vastahakoinen, mutta kun teoksen arvo selvisi, se sai paikkansa historiallisella aukiolla. Sisään pääsee kurkkaamaan ja kiipeämään, mutta sitä käyttää kodittomat vessanaan ja/tai nukkumapaikkanaan.

Tässä alla on Krakovan kuuluisin ikkuna. Vuonna 1978 Krakovan arkkipiispa valittiin ensimmäiseksi puolalaiseksi paaviksi, paavinimeksi tuli Johannes Paavali II. Tältä parvekkeelta se on käyny vilkuttelemassa.

Käytiin myös kuninkaanlinnalla. On siinä torneja kerrakseen. 

Krakovan läpi virtaa Veiksel-joki.

Linnalta laskeuduttaessa löydettiin etäisyyskylttitanko (mikä tän oikee nimi on? :D). Budapestiin pääsee myös 2 kilometriä lyhyempää reittiä, jos osaa valita reittinsä.

Opas vei meiät vanhan kaupungin ja kuninkaanlinnan jälkeen juutalaiskortteliin, Kazimierziin. Kiertelimme katuja, näimme hautausmaan ja synagogan, torin ja talon, jossa Helena Rubinstein on syntynyt. Näimme myös paikan, jossa on kuvattu Schindlerin lista -elokuvaa, joka kertoo Oskar Schindleristä, joka pelasti toisen maailmansodan aikana Krakovan juutalaisia. Katsokaa leffa, on hyvä. Katsokaa Pianistikin.

Kierrokseen jälkeen jäin juutalaiskortteliin, se viehätti. Kiersin toria, hamstrasin postikortteja ja kävin kadulla, jonka varrella oli useita puolalaisten suunnittelijoiden pikkuputiikkeja. Ostin Nuuskamuikkuskorvikset.

Iltapäivällä meille tarjottiin ilmainen lounas perinteisessä puolalaisessa ravintolassa. Me (=kaksikerroksisen bussin väki) tungettiin pieneen ja kotoisaan ravintolaan, joka täyttyi meistä ja puolalaiset asiakkaat joutuivat kääntymään ovelta. Ruuaksi saimme dumplingseja eli sanakirjan mukaan mykyjä, kokkareita. Eli siis taikinakökköjä täytettyinä esim. herkkusienillä. Oli maukasta ja riittävästi! Tosin ruokaa sai odotella 1,5 tuntia ja nälkä kurni, mutta oli kokeilemisen arvoista.

Ruuan jälkeen oli vapaa-aikaa, ja palasin juutalaiskortteliin fiilistelemään. Juutalaiskorttelit kiehtoo mua. Löysin taivaallisia macaroneja torilta, tässä alla hunaja-auringonkukansiemen. Mmmm.

Katuja kiertelin, hämärä alkoi laskeutua. Tunnelma oli rauhallinen kaduilla, vaikka ihmisiä virtasi joka paikassa. Ilma oli syksyisen kirpeä. Joku lauloi kauniisti Ave Mariaa kirkon edessä.

Löysin vielä toisen torin vanhan kaupungin läheisyydestä. Siellä oli pikkukojuja, joissa myytiin kaikenlaista karkeista koruihin ja pöytäliinoihin.

Krakovan illan pimetessä meiät vietiin ratikkabileisiin! Nousimme ratikkaan, joka täyttyikin vaihtareista ihan täyteen. Jos halusi vaihtaa paikkaa, piti änkeä. Ratikka lähti liikkeelle, musiikki soi ja värivalot vilkkuivat. Ratikka ajeli Krakovan katuja kaupungin laidoille, jonne se pysähtyi metsän laitaan. Taas sai käyä puskassa, jos oli tarve.

                                         

Oli ihan hauska kokemus, vaikkakin yksinäisyys iski toisinaan. Ei oikein ollut bilefiilistä, tunsin itteni liian vanhaksi tämmöiseen.

Ilta jatkui baarissa, kunnes alkoi väsyttää. Kotimatkalla hostelliin nappasimme zapiekankit (en osaa taivuttaa) eli patongit, jossa juustoa ja herkkusieniä. Paikallista roskaruokaa, nam.

Viikonloppu tuntui kielikylvyltä. Bussissa kuuli enkkua, unkaria, hollantia, ranskaa, espanjaa ja portugalia. Oli myös jännä huomata, että vaikka on vasta oppimassa unkaria, silti se tuntuu jo tutulta esim. siksi, että tietää, miten sanat lausutaan. Slovakiassa ja Puolassa olinkin ihan pihalla kaikista sanoista, viikonlopun aikana opin sanomaan "kiitos" puolaksi. Älkää pyytäkö kirjoittamaan sitä, osaan vain sanoa sen.

Sunnuntaina lähdimme Krakovasta ja suuntasimme kohti Oświęcimia. Saksaksi paikan nimi on Auschwitz. Yleensä Auschwitzilla viitataan keskitysleiriin, vaikka Auschwitz on oikeasti myös normaali kaupunki, josta löytyy myös esim. H&M (jonka näin matkalla museoon ja joka tuntui absurdilta). 

Auschwitz on nykyisin keskitysleirimuseo ja UNESCOn maailmanperintökohteiden listalla. Meillä oli opas, joka kertoi keskitysleiristä ja kierrätti meitä eri paikoissa. Ensin kävimme Auschwitzissa, sen jälkeen Birkenaussa, joka oli toinen leiri muutaman kilometrin päässä. Nähtävää ja kerrottavaa riitti, ja jo ensimmäisen osuuden jälkeen olisin ollut valmis lähtemään tästä kammottavasta paikasta. 

Auschwitziin on kuljetettu vuosina 1940-1945 yhteensä 1,3 miljoonaa ihmistä, pääasiassa juutalaisia, mutta myös romaneja, puolalaisia, neuvostoliittolaisia sotavankeja ja homoja. Heistä 1,1 miljoonaa on kuollut leirillä. 1,1 miljoonaa. Ihan sairasta, ei tätä määrää voi ees käsittää. 

Ihmisille uskoteltiin, että he saavat paremman elämän Auschwitzissa. Heidät kuljetettiin leirille täysissä junanvaunuissa kuin eläimet. Leirille saapuessa heille kerrottiin, että jättäkää vain tavarat tähän laiturille, saatte ensin kuuman suihkun ja ruokaa. Suurin osa käveli suoraan laiturilta kaasukammioon. Selvinneet joutuivat kauheisiin oloihin mm. nälän, kylmän, sairauksien ja rankan työn armoille. Vangeille on tehty sairaita kokeita ja heitä on kohdeltu täysin epäinhimillisesti. Kuolleiden tavaroita on museoitu Auschwitziin ja siellä olikin valtavia kasoja laukkuja, kenkiä, silmälaseja, hammasharjoja, kattiloita ja mikä järkyttävintä, 2 tonnia ihmisten hiuksia. Vangeista on otettu kaikki hyöty irti.

En pysty sanoin kuvaamaan sitä kaikkea kauheutta, joka kaikesta kerrotusta ja nähdystä huokui. Paikka oli kuvottava. Otin Auschwitzista kuvia, vaikka se alkoikin jossain vaiheessa tuntua hullulta. Mihin ikinä tulisin tarvitsemaan näitä kuvia, haluaisinko joskus palata niiden äärelle? Kuvaaminen tuntui myös jollain tavalla rikkovan jotain, eikä Auschwitz ole todellakaan paikka, jonne mennään ottamaan turistiselfieitä.

Alla kuitenkin muutamia kuvia teille.
  

Aurinko laski, kun pääsimme Birkenauhun ja alkoi hämärtää, kun lopulta pääsimme lähtemään koko paikasta. En tiedä, onko kammottavaa vai lohdullista, että koko reissun kauneimmat kuvat sain Auschwitzin auringonlaskusta.

Kokonaisuudessaan Auschwitz oli erittäin vaikuttava, järkyttävä, kammottava ja surullinen paikka. Ehdottomasti käymisen arvoinen. Paikka sekä lamautti että herätti ajatuksia. Kuulemani ja näkemäni asiat pyörivät mielessä reissun jälkeen, tulivat painajaisiinkin.

Kaiken tän jälkeen voi vaan kysyä, miten tällainen on mahdollista, miten saadaan pyörimään sellainen pahuuden koneisto, joka sallii tämän. Miten ihmiset voivat olla niin pahoja toisilleen? On myös hurjaa ajatella, että ei 70 vuotta niin pitkä aika ole, paikka on vielä jollain tavalla elävää historiaa.

Ehkä on hyvä lopettaa tähän. Tästähän tuli romaani, tapani mukaan. Alkumatkasta olen kertonut tarkemmin, koska lunttasin siitä 10 A4-paperin pituisesta kirjeestä, jonka ehdin bussimatkalla Krakovaan kirjoittaa. (Kirjeen vastaanottajalle pahoittelen pahoja juonipaljastuksia. Ja sitä, etten ole vieläkään ehtinyt kirjettä lähettää.) Kuvat kertokoon enemmän loppumatkasta. Kokonaisuudessaan reissu oli antoisa ja oon iloinen, että lähdin.