Tuntuu, että lähtölaskenta on jo alkanut. Tänään alkoi viidenneksi viimeinen viikko eli siis tasan viiden viikon päästä oon kotona. Aika kiva ajatus. Viis viikkoa tuntuu hirveän lyhyeltä ajalta, kun pitäis tehä kaikkien kurssien loppuhommat, suorittaa tentit, hommata jotain virallisia papereita, pakata, siivota, nähdä kavereita, löytää uusia paikkoja ja matkustaa, sitäkin haluisin vielä. (Vielä ois kaks vapaata viikonloppua, enkä esim. Unkarissa oo käyny missään.) En oo kertaakaa hypänny ekaan kulkuvälineeseen, mikä tulee vastaan ja katsonut, minne se vie. En oo kertaakaan eksynyt. Varmaan voisi tehdä loputtoman listan asioista, joita en oo vielä tehnyt ja joita en ehdikään enää tekemään. Aika valuu käsistä.
Meille kerrottiin vaihtoajan fiiliksistä jo ennen lähtöä. (Oonko mä puhunu tästä aiemmin?) Kuitenkin alussa on kaikki ihanaa, sitten tulee kulttuurishokki ja sitten taas kaikki asettuu. Vaikka kuinka tiesin tän, niin silti yllätti. Lokakuun alussa viimeistään olin aika maassa ja oli kauhea koti-ikävä, eikä kiinnostanu, mikää muu ku skypetys ja kotona oleilu. Nyt taas alkaa olla jo se vaihe ohi ja on innostunut paniikki siitä, mitä kaikkea ptää vielä ehtiä tekemään ja näkemään. Huuh. Viis viikkoa Unkarissa oltuani se tuntui pitkältä ajalta, nyt sama aika tuntuu kuluvan hujauksessa. Ja vaikka on kaikenlaisia fiiliksiä ollut matkan varrella, kokonaisuudessaan uuteen kaupunkiin ja kulttuuriin tutustumisen kannalta 3,5 kuukautta on tosi lyhyt aika. Kaukosuhteen kannalta se on ihan liian pitkä aika. Oon siis myös ainakin tällä hetkellä tyytyväinen siihen, etten lähtenyt vuodeksi. Se ois tuntunu niin pitkältä ajalta, että sitä ois ollu vaikea käsittää.
Niin, tuntuu siis kiireiseltä loppuaika ja vähän suorituspaineita. Samalla on edelleen ikävä, varsinkin väsyneenä ja silloin, kun pitäis alkaa hommiin ja haluis vaa mennä peiton alle piiloon maailmalta. Tuntuu, että varsinkin lokakuun lopusta asti oon vaan laskenut viikkoja Suomeen paluuseen. Musta on ihana palata kotiin, koska siellä oottaa rakkaat ihmiset, oma arki, ruisleipä, elämän helppous ja kaiken tuttuus. Odottaapi vain uusi kotikin, tammikuussa on luvassa yhteenmuutto, hiii! En voi muuta kuin olla innoissani kotiinpaluusta, alkaa uusi, vanha elämä. Koti. On myös jollain tasolla kiva päästä omien kurssien kimppuun, gradun aloittamista vielä hauduttelen. Tavallaan innostais (ainakin vielä) ja ajatuksia on, mutta onko jaksamista tai aikaa kuitenkaan? Onko tarpeeksi kypsää aihetta? Oisko ees realistista tälläsen löllösyksyn jälkeen pamauttaa paikalle gradusemmaan tammikuussa? Epäilen kovasti motivaatiotani tammikuun pimeinä aamuina.
Kävin (eilen) sunnuntaina vierailemassa Budapestin Suomi-koulussa. Siellä on tällä hetkellä neljä ryhmää korkeintaan alakouluikäisiä lapsia, joiden vähintään toinen vanhempi on suomalainen. Suomi-koulu on siis paikka, jossa tutustutaan suomalaiseen kulttuuriin ja kieleen muutama tunti viikossa. Oli ihan uus paikka ja oli kiva nähdä, miten konsepti toimii. Ja hyvinhän se. Innostuneet opettajat muisteilivat taitavien lasten kanssa joululauluja, ruumiinosia ja hyviä käytöstapoja. Oli kiva vierailla, mukavia ihmisiä paikka täynnä.
Ehkä kokonaisuudessaan Suomi-koulu vierailu nostatti kuitenkin ajatuksia, joita en oo tajunnu aiemmin: miten siistii on oikeesti olla kulttuurissa, jossa oot vieras, et ymmärrä kieltä, pitää ja saa oppia joka päivä uutta, on mahdollisuuksia katella ja löytää kaikkea uutta, elämä on välillä "taistelua" ja pienet asiat tuottaa iloa, esim. naapurin kaa keskustelu unkariksi. Välillä on rankkaakin, eikä aina jaksais vieraalla kielellä toimia, mutta pääasiassa sitä täällä vain hengaillaan. Miten ihanaa on olla ilman yhteiskunnallisia velvollisuuksia ja sitoomuksia, ei tartte mennä minnekään, jos ei halua, saa olla yksin. Kukaan ei ymmärrä sun kieltä ja sun kulttuuri on kaikille vieras. se on jotain sun omaa, yksityistä. Se on myös jotain muille erikoista, muut on kiinnostuneita siitä. Tässä juuri tänään teimme unkarin tunnille Suomi-esitelmän, josta tuli varmaan aika lailla tehtyä stereotypioiden kokoelma. (Se oli helppoa ja toisaalta osittain sitäkin, mitä haluaa näyttää ulkomaalaisille. Kai sitä nyt saa olla ylpeä saunasta ja salmiakista.) (Anteeksi sä-passiivi.)
Niin. Suomessa kaikki on samaa, tuttua, helppoa, kaikki jakaa sen kaiken kulttuurin sunkaa, sulla on velvollisuuksia. Täällä oon saanu olla kuin lomalla verrattuna siihen kurssien ja muun elämän määrään ja ihmisten määrään, mikä odottaa kotona. Älkää pahastuko, ootte tärkeintä mun elämässä, mutta on se silti erilaista olla ihmisten verkostossa kuin ihan yksin muualla. Erilaista, hyvässä sekä pahassa. Suomeen paluu on ihanaa, mutta kuitenki myös täällä on ihanaa. Tai jotenkin oon vaa melkei koko ajan oottanu kotiinpaluuta ja miettiny sitä kaikkea ikävää, mutta nyt tuli ekaa kertaa sellain että äh, pitääkö nyt jo lähteä. Pitääkö taas alkaa puhumaan suomea ja olla kaikkien ymmärrettävissä, palata pikkukaupunki-Jyväskylään Budapestistä, jossa aina on uusia paikkoja löydettävänä? Ja mun pitää taas olla tuleva graduntekijä, tuleva opettaja, aikuinen, valmistuva. Mun pitää palata Suomen pimeyteen ja kylmyyteen (nii, täällä on ollu semmosta reilua kymmentä astetta, jopa +16 astetta) ja oikeasti alkaa taas kurssihommiin. Tuleeko musta taas stressaava perfektionisti, jolla ei oo koskaan vapaa-aikaa? Ei sen puoleen, oon ollu täällä vaihdossakin ihan yhtä surkea vastaamaan face-viesteihin, anteeksi. :(
Suomi-kouluvierailu oli siis ehdottomasti kannattava, mutta kokonaisuudessaa olin vähä yllättyny fiiliksistä, joita se herätti. Miks olin tullu ettii suomalaisia? En oo tullu ettimää suomalaisia Budapestistä. Oon tullu vaihtoon ennen kaikkea ettimään ja löytämään uutta. Tähän asti suomen puhuminen on tuntunu luksukselta ja tuonut turvaa, ku on yliopistolla suomen laitoksella sekä unkarinlaisten suomenopiskelijoiden kanssa puhunut sitä keskiviikkoisin illanvietoissa. Nyt se oli jotenki liikaa, emmä tiiä. Ehkä Suomi-koulussa olin enemmän suomalaisen kulttuurin keskellä jälleen, natiivien keskellä. Ehkä siellä olin myös enemmän open, tulevan open, tulevan graduntekijän roolissa, kun muuten oon vaa saanu olla tuntematon vaihtari jostain kaukaa Suomesta. Nyt piti oikeesti ryhdistäytyä ja keskustella gradusta ja olla ihan eri kontekstissa. Se oli outoa. (Ehkä on hyvä alkaa ryhdistäytymään paluuta varten..)
Miks muuten eka kysymys on se aina, että mistä oot kotoisin? Miks se on niin tärkee? Tottakai se kiinnostaa itteääkii, osaa joteki sijoittaa ihmisen jonnee, kategorisoida. Ehkä tän yleisen kansallisuuskiinnostuksen takia tulee täällä vaihdossa oltua enemmän suomalainen kuin kotona. Oon tehny karjalanpiirakoita, analysoinu suomalaista kirjallisuutta, tuntenu ylpeyttä Tove Janssonista, tuntenu myötähäpeää nähdessäni suomalaisia turisteja ja kokenu myös erottautumista heistä. Joku viisas on joskus sanonut, että kun tutustuu muihin kulttuureihin, tutustuu myös enemmän omaansa, kun saa vertailukohtia. Jos tuntee vaa omansa, eikä koskaan törmää tai tutustu mihinkää muuhun kulttuuriin, ei voi tuntea omaansakaan. Aika hyvin sanottu. Siks tuntuu tosi oudolta, että jotkuu ei koskaan poistu tai edes halua poistua Suomesta tai ees omalta kotipaikkakunnaltaan. Ei koskaan näe mitään muuta. Voihan sitä tuntea oman kulttuuriinsa parhaaksi, mutta on se myös aika oman navan ympärillä pyörimistä. Oikeasti on paha mennä vertailemaan, jos tuntee vain yhden. Ei osaa nähdä oman kulttuurin hyviä, eikä huonoja puolia. Eikä se, että tykkää omastaan, vaadi muiden kulttuurien tai tapojen dissausta. Se, että arvostaa muiden tapaa olla, muiden kulttuureja ja elämäntyylejä, ei tarkoita sitä, että väheksyy omaansa tai ei arvosta omaansa.
Ehkä tää vaihto on kaiken kaikkiaan ajatusten vyöryä, oman sekä muiden kulttuureiden tutkimista. Jotkuu asiat on paremmin täällä, jotkut asiat on paremmin Suomessa. Niin kai se vain on, perusfakta. Ehkä on myös aika siistiä vaihtarina vain tutkia toista kulttuuria, ottaa sieltä ne parhaat palat ja palata sitten omaan turvalliseen kotiin. Unkarilaisten poskisuudelmia en ehkä omaksu, en halua hämmentää teitä seuraavalla tapaamiskerralla enempää. Ruisleipää kaipaan. Ja tammikuussa, heti Jyväskylään palattuani haluan tehä unkarilaista hedelmäsoppaa, johon tulee KERMAA. Tervetuloa maistamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti